Psyykkisen valmennuksen opiskelussa jouduin väkisinkin vastakkain kysymyksen kanssa, jota olisin ehkä mielummin vältellyt kuten tähänkin asti: Miksi tavoitteiden asettaminen on minulle niin vaikeaa?
Minun on helpompaa puhua arvoista ja arvostuksista. Osaan kertoa, mikä minulle on tärkeää ja osaan jopa sovittaa eri elämänalueita yhteen omasta mielestäni varsin tasapainoisesti niin, ettei mikään tärkeinä pitämistäni asioista vie kohtuuttomasti tilaa muilta. Aina en ole osannut. Olen luonteeltani innostuja, jolla on tapana rynnätä sata lasissa pelipaikalle ja ahmia tietoa, taitoa ja osaamista niin intensiivisesti, että se voi lopulta viedä kaiken aikani. Mutta kun sen tietää, asian kanssa oppii kyllä elämään. Arvojen kautta ajattelu on itseasiassa hyvä työkalu, koska se auttaa säätelemään energiaa ja kohdistamaan sitä oikeisiin kohteisiin.
Tavoitteet perustuvat arvoihin ja arvostuksiin. Jos siis kerran tiedän, mihin olen menossa, miksen pysty asettamaan navigaattorilleni tarkkaa kohdetta? Mikä siinä on niin vaikeaa? Tai pelottavaa?
Pelottavaapa hyvinkin. Kun lähdin purkamaan tavoitteen asettamisen vaikeutta, olin ensin ymmälläni, mutta sain lopulta purettua työkirjaani pitkän listan asioista, mikä tavoitteissa pelottaa. Jo pelkkä tavoite sanana on haastava. Sehän tarkoittaa, että asioille pitäisi siis ihan oikeasti tehdä jotakin eivätkä kaikki päätökset asioiden eteenpäin viemiseksi ole aina ihan helppoja. Vaikeinta on, jo omat tavoitteet ovat ristiriidassa jonkun muun tavoitteiden ja toiveiden kanssa. Mitäpä sitten? Miten olla samaan aikaan se ihan hyvä tyyppi, tunnollinen työntekijä, huomioonottava perheenjäsen, huolehtiva vanhempi ja itsekäs omien tavoitteidensa toteuttaja?
Tiedostin, etten pysty myymään tavoitteiden tärkeyttä kenellekään muullekaan, jos en itse tätä ensin työstäisi. Niinpä siis härkää sarvista ja taas hyppy syvään päätyyn. Joskus näissä hyvinvointiasioissa joutuu todellakin epämukavuusalueelle!! 😅
Suurin pelkomme taitaa olla lopulta muutoksen pelko. Siksi on vaikeaa haaveilla isosti. Jos asetamme itsellemme pitkän aikavälin tavoitteen, joka vähän pelottaa, sopivasti haastaa ja ihanasti innostaa, se käynnistää väistämättä tapahtumaketjun, joka vie mennessään. Ensin se voi olla pieni puro (pienet arkiset tavat ja valinnat, jotka vievät oikeaan suuntaan), mutta vähitellen puro kasvaa joeksi (osaaminen karttuu ja tulee uusia mahdollisuuksia) ja lopulta vuolaaksi virraksi, jonka kulkua voikin olla jo vaikeampi pysäyttää. Kysymys voisikin siis olla, uskallatko sinä onnistua?
Aina on tottakai myös mahdollista, että lähdimme väärään suuntaan. Sitä ei minun mielestäni kannattaisi pelätä. Olen itse tehnyt vääriä valintoja, ollut harmistuneena umpikujassa ja silti päässyt lopulta eteenpäin. Aina on myös mahdollista, että epäonnistumme, mutta epäonnistumiset ovat todella hyödyllisiä oppimismahdollisuuksia, jos emme anna niiden lannistaa. Olen itse ainakin oppinut juuri epäonnistumisista kaikkein eniten. Mutta myös onnistumista voi pelätä. Onnistumiset vaativat yleensä kovaa työtä ja hyvää valmistautumista, mutta myös muutosta. Jos emme tee mitään, mikään ei muutu, näin ainakin kuvittelemme.
Tosiasiassa muutoksia tulee silti. Tavoitteet ovat itseasiassa yksi keino varmistaa, että olemme silloin itse kiinni ohjaimissa.
Jos isojen tavoitteiden asettaminen tuntuu vaikealta, lähtisin liikkeelle ensin pienistä välitavoitteista kuten säännöllisistä kuntosalitreeneistä ja vaikkapa juuri tämän tapaisten valmennusoppien opiskelusta. Vähän kauemmaksi voisin (sulkumerkkien väliin) piirtää jo varovaisen hahmotelman isommasta tavoitteesta. Itse tietäisin, että se on siellä ja jos joku kysyisi, hymyilisin salaperäisesti kuin aarretta vaalien.
Miltä tämä lähestymistapa kuulostaisi? Sopisiko se myös sinulle?
Jotkut meistä motivoituvat isoista tavoitteista ja suurista suunnitelmista. Toiset taas haluavat aloittaa jostakin pienemmästä ja antaa sen vasta tarvittaessa ajan myötä kasvaa. Tästä aiheesta olen kirjoittanut Motivaatio-osion tekstissäni Isot ja pienet aloitukset. Olemme erilaisia. Niinpä tavoitteemmekin saavat olla.
