Vatulointivartti

Törmäsin psyykkisen ravintovalmennuksen koulutuksessani ihan huippumahtavaan termiin, jonka aion ottaa käyttöön myös omassa arjessani: Vatulointivartti! Oululaiset sen tietävät. Vatulointivartti on perinteinen huolihetki, siis ajankohta, jonka varaat säännöllisesti kalenteristasi ikävien asioiden miettimiseen. Kun siirrät päivän aikana mieleen nousevat huolet ja murheet vatulointivarttiin, aikaa ja energiaa vapautuu muihin asioihin. Tätähän pitää kokeilla. Oikeasti.

Ihan erityisen hyvä vatulointivartti on univaikeuksista kärsiville. Yöllä ajatukset tuntuvat usein kääntyvän murehtimiseen. Maailmaa yritetään pelastaa yhdessä yössä, harmillisesti pimeässä peiton alla, kun muu maailma tuntuu olevan vielä kiinni, vaikka olisi niin valtavan paljon keskeneräistä tekemistä (?!). Entäpä jos ensi kerralla toteaisitkin vain: "Ai että tällainen ajatus! Tämähän on taas niitä vatulointivartin juttuja." ... ja siirtäisit sen sitten sinne? Tosi vatuloija voi tietysti vielä kirjoittaa asian ylös pieneen mustaan vihkoseen, ettei se unohdu. Jos se helpottaa nukahtamista niin mikäs siinä? Aika hyvin tämän tyyppiset asiat kyllä muistetaan. Mielemme yksinkertaisesti tykkää murehtimisesta. Se on sille ominaista.

Voi tietysti olla, ettei vartti aina ihan riitä. Olennaista tässä onkin se, että huolille ja murheille on varattu oma aikansa. Niin ne eivät täytä koko päiväämme, yöstä puhumattakaan.

Emme useinkaan voi paljoakaan vaikuttaa siihen, mitä asioita tapahtuu. Myös ensireaktiomme, tunteet ja niiden herättämät ajatukset, ovat usein melko automaattisia. Ei kannata tuhlata kovinkaan paljon paukkuja sellaisiin asioihin, joihin emme voi vaikuttaa. Se, mihin voimme vaikuttaa, on vatulointi: jäämmekö kiinni ikäviin tunteisiin ja ajatuksiin pitkäksi aikaa, pyörittelemmekö niitä mielessämme loputtomasti, paisuttelemmeko niitä? Tässä vaiheessa voisimmekin opetella puhaltamaan pelin poikki. "Hei ei enää! Riittää jo."

Palaavatko ikävät ajatukset? Melko varmasti. Joudumme todennäköisesti vatuloimaan meille tyypillisten asioiden kanssa useampaan kertaan, mutta sen sijaan, että yrittäisimme vältellä niitä, voimme luvata palata niihin sitten taas vatulointivartissa. "Ai sinä taas! Käydäänpäs tämä taas pikaisesti läpi, koska tänään pitää ehtiä vatuloimaan muutakin."

Tykkään vatulointi-termistä siksi, että se antaa vakavalle asialle humoristisen pilkkeen. Ehkä opimme vähitellen ottamaan itsemmekin vähän vähemmän vakavasti? Useinhan vatuloimamme asiat lopulta asettuvat mittakaavaan eivätkä ne enää tunnukaan niin kovin suurilta. Jotkut asiat tietysti ovat suuria, mutta useimmat eivät. On tärkeää osata erottaa nämä kaksi. Muuten jäämme vatulointiimme kiinni silloinkin, kun se ei olisi tarpeellista.

Hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja tunteita on kirjoittaa niistä. Jos läheltä löytyy luotettava ystävä tai vaikkapa työkaveri, kannattaa asioista ilman muuta myös jutella. Toisen ihmisen näkökulma on usein raikas tuulahdus omiin helposti kehää kiertäviin ajatuksiin. Vatulointi ystävän kanssa on sitä paitsi paljon hauskempaa kuin yksin. Usein härkäsestä tuleekin kärpänen, kun sitä hetken purkaa palasiksi. Vaikeammissa asioissa tai jos ympäriltä ei tunnu löytyvän sopivaa juttukaveria, myös ammattiapu voi olla paikallaan. Tärkeintä on, ettei vatulointiin jää kiinni pysyvästi. Pitkään jatkuneena se vie voimavarojamme ja suuntaa huomiotamme pois myös niistä monista hyvistä asioista, mitä elämässämme kuitenkin edelleen on.

Vartti päivässä toivottavasti riittää. Käytetään se tehokkaasti. 

Kehoni ei ole temppelini ja se on silti ihan ok

Törmäsin erään huippuihanan valmentajaystäväni postauksisssa teksteihin kuten "kehosi on temppelisi" ja "muistathan, että olet ihana". Huomasin ärtyväni nollasta sataan ihan hetkessä. Kehopositiivisuus on ehdottomasti hyvä asia. Sitä ei voi kieltää! On todella ihanaa, jos pystyt aidosti näkemään itsesi ihanana ja rakastamaan itseäsi juuri sellaisena kuin olet. Good for you! Mutta joillekin meistä jo pelkästään tuollainen vaatimus voi olla joskus liikaa. 

Entäpä, jos käyttäydyin taas tälläkin viikolla kuin ylisuuri lapsi? Entäpä, jos olin väsynyt? Itketti? Harmitti? Ja olin kaikkea muuta kuin ihana? Entäpä, jos peilistä katsoo aina vähän liikaa sitä ja liian vähän tätä ja temppeli alkaa epäilyttävästi muistuttaa enemmän kiviröykkiötä kuin Parthenonia? Vaali kehoasi kuin temppeliä. Pidä siitä hyvää huolta. Juttelen peilikuvani kanssa. No, onpahan sulla urakka!!

Opiskelen tällä hetkellä psyykkistä ravintovalmennusta ja kun puhuimme kehopositiivisuudesta, opettaja sanoi mielestäni ihanasti: Ei kaikkien tarvitse opetella rakastamaan kehoaan. Riittää, että se on ihan ok. Suurta viisautta! Kivi saattaa vierähtää sydämeltä jo ihan siitäkin hyvästä, kun oivaltaa, että ihan ok riittää. Lakaisen kivikasani alle myös omat epäonnistuneet yritykseni ja hymyilen rohkaisevasti peilikuvalle. No, onhan se ihan hyvä tyyppi, tuo tuossa. Inhimillinen ihminen. Ja sitähän suurin osa meistä on.

 

Kaivelen muistojen arkistosta kuvan "temppelistä", johon eräällä Kreikan matkalla ihastuin. Minulle ei ikinä selvinnyt, miksi tuollainen rujo pömpeli oli rakennettu kylän ulkopuolelle. Se seisoi vähän syrjässä, omillaan, ja suurin osa ihmisistä käveli vain ohi kiinnittämättä siihen sen enempää huomioita. Minusta se oli kaunis ja kodikas. Sen varjossa oli rauhallista istua, katsella merelle ja tuumailla elämää. Oikeastaan istuskelin tuossa paljon mielummin kuin että olisin vaeltanut turistiruuhkissa Parthenonille. Saan ehkä tällä vertauskuvalla paremmin kiinni myös siitä, mitä valmentajaystäväni "temppelillä" tarkoitti. Eihän sen tarvitse mitään kovin loisteliasta ja vaikuttavaa olla. Kodikaskin riittää.

Viime aikoina on ollut kovasti muotia kehittää itseään muokkaamalla omia ajatuksia positiivisemmiksi ja kannustavammiksi. Opiskelen sitä itsekin, mutta aina se ei onnistu. Toisaalta pitäisi asettaa tavoitteita ja pyrkiä koko ajan eteenpäin. Pitäisi pyrkiä parhaimpaansa, muttei silti saisi vaatia itseltään liikaa. Itsemyötätuntokin on muotia. Mihin siis kannattaisi panostaa ja mihin ei? Missä menee olennaisen ja epäolennaisen raja? 

Olennainen löytyy lopulta aina omista arvoista: siitä, mikä itselle on tärkeää. Siksi esimerkiksi minusta tuo pikkuinen rujo pömpeli Kreikan maaseudulla on kauniimpi kuin Parthenon. Se on sellainen, mistä minä pidän. Ulkoisen motivaation turvin jaksamme tutkitusti noin kaksi viikkoa, mutta vähitellen tarvitsemme siihen rinnalle myös omaa sisäistä motivaatiotamme, jotta toiminnasta tulisi pysyvää.

"Temppelikuvassani" on jotakin todella rauhoittavaa. Se on se olemisen tunne. Pysähtymisen tunne. Luottamus siihen, että kaikki olennainen on nyt tässä ja tämä riittää. Sisäinen rauha. Tuohon rauhaan palasin itseasiassa taas tällä viikolla ryntäiltyäni ensin sinne ja tänne. Mahdollisuuksia on monia. Valintoja pitää tehdä. Sen sijaan, että vimmaisesti pyrkisimme jotakin kohti tai jostakin pois, välillä kannattaa nähdä myös sen arvo, mikä on oikeasti ihan ok.

Näillä mietteillä tänään.