Tavoite, toimeenpanoaikomus ja toteutus

Perinteinen motivaation tarkastelutapa perustuu olettamukseen, että se, mitä ihminen yrittää ja miten kovasti hän yrittää, perustuu tarpeisiin. Erityisesti tarvehierarkian alemmalla tasolla näin onkin: kun on nälkä, pitää syödä, kun on kylmä, pitää kehoa lämmittää liikkumalla, pukemalla lisää vaatetta tai hakeutumalla sisätiloihin lämmittelemään ja niin edelleen. Silloin, kun perustarpeissa on vajausta, emme ole kovin innokkaita tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia ja asettamaan tavoitteita: selviytyminen riittää. Myös pitkäkestoinen univaje menee tähän kategoriaan.

Kun perustarpeemme ovat kuta kuinkin kunnossa, toimintaamme alkavat ohjata myös tietoiset valinnat ja halu edetä tiettyyn suuntaan. Joskus toimintaamme ohjaavat toisten odotukset ja arvostukset, joskus omamme. Lopputulos on kuitenkin sama. Pyrimme jotakin kohti tai jostakin pois. 

Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka tekevät tietoisen päätöksen tietyn suunnitelman toteuttamisesta tietyllä hetkellä tai ajanjaksolla, myös toteuttavat toimeenpanoaikomuksensa todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka vain suunnittelevat tai haaveilevat tekevänsä niin sitten joskus. Kun siis asetamme tavoitteen ja aikarajan, väljemmänkin, emme jätä asiaa enää roikkumaan vaan lähdemme tietoisesti suuntaamaan toimintaamme tavoitetta kohti. Kyse voi olla ihan pienistäkin askeleista, jotka joka tapauksessa kulkevat oikeaan suuntaan. Huomiomme myös hakeutuu herkemmin asioihin, jotka tukevat päämääräämme ja saamme näin uusia mahdollisuuksia. Aikomuksen voima on suuri.

Joillekin tavoitteellisuus ja eteneminen määrätietoisesti kohti valittua päämäärää on luontaista. Jotkut taas mielummin kelluvat vapaammin virran mukana. Älä anna silti pelkän ulkokuoren hämätä. Saatamme silti olla varsin määrätietoisia mekin. Haluamme ehkä tarkastella asioita laajemmalla perspektiivillä, mutta tosiasiassa emme hetkeksikään unohda, mihin olemme matkalla. Jos taas tunnistat itsessäsi täydellistä päämäärättömyyttä ja passiivisuutta elämän valintatilanteissa, on hyvä hetki miettiä. Saatat menettää arvokkaita mahdollisuuksia, koska et huomaa niitä tai et osaa tarttua toimeen. Takaisinpäin pääsee yleensä aina, mutta menetettyä mahdollisuutta ei välttämättä tule enää uudestaan.

Lainaan vanhaa oppikirjaani "Johdatus sosiaalipsykologiaan" (Helkama, Myllyniemi, Liebkind, s. 156):

"Tavoitteen asettamisessa on erilaisia prosesseja. Odotusarvomalleissa otaksutaan yleensä, että yksilö pyrkii parhaaseen mahdolliseen päätökseen (optimoimaan tuloksensa). Toinen toimintamalli on tyytymisstrategia, jossa vaihtoehtojen punninta lopetetaan, kun riittävän hyvä on tullut vastaan."

Nykyisessä suorituskeskeisessa maailmassa "riittävän hyvä" nousee usein esille positiivisena asiana. Kirjan kirjoittamisen aikaan tuloksen optimointi oli varmasti ihannetilanne, johon edelleenkin esimerkiksi huippu-urheilijat pyrkivät. Muutama vuosi sitten trendinä oli, että tavallisten kuntoliikkujienkin piti optimoida harjoittelunsa ja ylittää omat ja mielellään naapurinkin suoritukset. Ei siis riittänyt, että kävi kuntosalilla. Piti harrastaa fitnessiä. Ei riittänyt, että kävi juoksulenkillä. Piti juosta maraton tai mieluiten ultramatka. Sitten todettiin, että yhteiskunta voikin pahimmassa tapauksessa palaa loppuun. Supersuorittajuus kaikilla elämänalueilla ei ehkä ollutkaan kovin hyvä tavoite ja "riittävän hyvää" alettiin taas arvostaa.

Kaikki lähtee lopulta siitä, mitä sinä pidät arvokkaana ja mihin sinulla on halua ja mahdollisuuksia tähdätä. Tavoitteen asettaminen ei välttämättä tarkoita, että sen pitäisi olla jotain suuren suurta. Se voi olla päätös käydä kaksi kertaa viikossa kävelylenkillä. Jossakin vaiheessa saatat ehkä haluta ottaa muutaman juoksuaskeleen. Tai mietit, että lihaskuntoharjoittelu täydentäisi hyvin treeniäsi. Siitä sitten vaan. Aikomuksen voima on suuri.

Motivaatio ja usko onnistumiseen

Selailin vanhaa sosiaalipsykologian oppikirjaani ja löysin mielenkiintoisia mietteitä motivaatiosta:

"Usko omaan voimiseen, olipa se realistinen tai epärealistinen, luo pohjan tavoitteisiin pyrkimiselle. Tuo pyrkiminen, haluaminen, aikominen tai yrittäminen kuvaa sitä, mitä psykologian terminologiassa nimitetään motivaatioksi." (Helkama, Myllyniemi, Liebkind: Johdatus sosiaalipsylologiaan, s. 150)

Kyllä! Lähdemme yleensä tavoittelemaan vain sellaisia asioita, mitkä koemme mahdolliseksi. On tietenkin suhteellista, mikä meidän mielestämme on mahdollista. Tulkitsemmeko mahdolliseksi vain sen, mikä on saavutettavissa heti, mahdollisimman vähillä ponnisteluilla vai olemmeko valmiita näkemään vaivaa asian eteen? Osa meistä on pitkäjänteisempiä kuin toiset. Hyvällä valmennuksella saadaan myös paljon aikaan silloin, kun suuri ja paljon töitä vaativa tavoite pitää ensin pilkkoa osiin. En esimerkiksi pysty lukemaan espanjankielistä kirjaa, koska en osaa espanjaa, mutta mahdotonta kirjan lukeminen ei silti ole. Jos minulla on riittävästi motivaatiota ja uskoa onnistumiseen, voin opetella espanjan kieltä ja muutaman vuoden päästä lukea kirjankin. Hirveä vaiva, ajattelee joku. Niin onkin. Mutta jos ihminen kokee jonkin asian riittävän tärkeäksi, hän on yleensä myös valmis ponnistelemaan sen eteen.

Viedäänpä sama ajatus liikuntamaailmaan. Lapsena olin nopea juoksija lyhyillä matkoilla, mutta yllätyksekseni en pystynytkään pinkomaan pidempää matkaa samalla tahdilla. Kukaan ei ikävä kyllä tullut 80-luvun koululiikunnassa kertomaan, ettei se olisi ollut edes fysiologisesti mahdollista. Itse vedin yksioikoisesti lopputuloksen 1+1 = olen huono juoksija. En ollut. Minun olisi vain pitänyt harjoitella pidempää matkaa eri tavalla.

Vaikka kilpaurheilussa pitkän matkan juoksijat juoksevat todella kovaa (kovempaa kuin me tavikset juoksemme cooperin testin), hekään eivät juokse koko ajan täysillä. Lopputulos on kovan työn tulos. Ensin on rakennettu hyvää pohjakuntoa, mikä on pitkäkestoisen suorituksen kivijalka. Vähitellen on lisätty nopeutta juoksemalla ns. "vetoja" eli lyhyempiä nopeita spurtteja, joilla pitkään lenkkiin saadaan sekä nopeutta että vaihtelua. Spurtit kehittävät hermostoa, haastavat hengitys- ja verenkiertoelimistöä ja parantavat rasituksen sietokykyä. 

Vauhtikestävyysalueella liikuttaessa (syke 70-85 % maksimista) maitohappoa alkaa muodostua, vaikka emme haluaisikaan. Se on fysiologinen tosiasia. Maitohappo iskee henkisen kantin lisäksi lihasten voimantuottokykyyn. Rasituksen sietokyvyn rajoja voidaan kyllä venyttää, mutta maksimikestävyysalueelle tultaessa maitohappo lopulta tappaa vauhdin. Voimat ja vauhti pitää siis oppia mitoittamaan niin, ettei urheilija joudu liian pitkäksi aikaa maksimikestävyysalueelle ja hiivu kesken suorituksen. Mitä pidempi matka, sen tärkeämpää oman fysiologiansa tunteminen on. On siis aloitettava riittävän hitaasti ja lisättävä rasitustasoa asteittain, jotta opimme tunnistamaan ja tulkitsemaan kehon viestejä. Sykemittari on hyvä apuväline, jolla pystyt seuraamaan rasitustasoa.

Haluammeko siis jotakin asiaa niin kovasti, että olemme valmiita näkemään vaivaa? Motivaation tutkimuksessa puhutaan toiminnan suunnasta, voimakkuudesta ja säätelystä, kun halutaan arvioida, minkälaisia asioita, miten paljon ja minkälaisin keinoin yritämme. Joillakin suoritusmotivaatio on korkeampi kuin toisilla. Yksi vaikuttava tekijä on usko omaan voimiseen: uskommeko me itse voivamme vaikuttaa omalla tekemisellämme siihen, että jokin haluamamme asia toteutuu? Psykologiassa puhutaan kontrollista. Esimerkiksi masennus vaikuttaa ihmiseen ikävä kyllä niin, että kontrolli ja usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin romahtaa. Niin kauan, kun on uskoa, on myös toivoa. Ja kun on toivoa, on myös sinnikkyyttä. 

Tästä näkökulmasta myös siis epärealistiset odotukset omista kyvyistä ja vaikutusmahdollisuuksista ovat omiaan ylläpitämään henkistä hyvinvointia. Kyllä vaan! Tutkimustuloksiakin tästä on saatu. Sitä paitsi sinnikäs yrittäjä onnistuu kuitenkin todennäköisemmin yrityksissään kuin hän, joka ei edes yritä. Ilmiö ruokkii itse itseään: hyvä itseluottamus tukee onnistumista ja onnistuminen lisää entisestään hyvää itseluottamusta. Pettymyksiäkin yleensä tulee, mutta jos vaakakuppi on pääsääntöisesti onnistumisten puolella, niitä opitaan sietämään. 

Liikunta tarjoaa onnistumisen kokemuksia usein jo ihan pienilläkin ponnistuksilla silloin, kun tavoitteet asetetaan lähtötason mukaisesti ja suuremmat tavoitteet pilkotaan ensin pieniin ja realistisiin välitavoitteisiin. Liikunnalla ja liikkujaa kannustavalla ja kunnioittavalla valmennuksella pystytään siis varsin tehokkaasti rakentamaan fyysisten taitojen lisäksi myös positiivista minäkuvaa ja vahvistamaan pystyvyyden tunnetta. Siksi kannustankin ihmisiä ottamaan rohkeasti ensimmäisen askeleen, aloittamaan, yrittämään ja kysymään tarvittassa neuvoa. Ettet sinä kävelisi urhelukentältä pois uskoen, että "ei tää nyt vaan ole mun juttu" kuten minä aikanaan. Vaikeinta on päästä alkuun. Toiseksi vaikeinta on pysyä liikkeessä silloin, kun ei huvittaisi. Mutta lopussa kiitos seisoo.

Palloprojekti: toistoilla tavaksi

Palloprojekti tarkoittaa minulle motivaatiota ja sopeutumiskykyä korona-aikaan. Ei siis mikään ihan pieni pallo... tai siis projekti!

Huomasin jääneeni kiinni ajatukseen "sitten kun koronatilanne helpottaa". Sitten menen kuntosalille ja alan taas panostaa lihaskuntoharjoitteluun, johon minulla ei ole ollut kunnolla motivaatiota kotona. Korona-aika antoi ikäänkuin luvan olla tekemättä sitäkään, mitä kotona aivan hyvin voisi tehdä. Minullahan on liikuntavälineitä kuin XXL-myymälässä. Olen niitä vuosien varrella erilaisissa innostuksen puuskissani kotiin kantanut. Kyse oli siis vain toteutuksesta. "Sitten kun" antoi odottaa itseään.

Vajosin lopputalvesta hetkellisesti synkkyyteen, kun peruin taas kerran keväälle varaamani liikuntakurssit. Ei se "sitten kun" koskaan tule! Kiukutti, suretti ja vähän itkettikin - ikäänkuin voisin omalla kiukuttelullani muuttaa maailmanlaajuista terveystilannetta ja yli vuoden levinnyttä virusta. En voinut. Mutta asennettani pystyin kyllä muuttamaan. 

Piti alkaa tarkastella elämää siltä kantilta, ettei paluuta täysin samanlaiseen ehkä enää olisikaan. Mitä minä sitten tekisin? Minkälainen olisi uusi "hyvä normaali"?

Kokeilin viikon ilmaiseksi verkkoliikuntatavarataloa nimeltä Olo.fit. Kokeilujakso ei vaadi muuta kuin kirjautumisen sähköpostilla ja se päättyy automaattisesti, jos ei jatkoa halua ostaa. Helppoa! Minä halusin ostaa jatkoa. Päätin aloittaa palloprojektin.

Ensimmäiseksi piti ostaa pallo. Täydensin siis kotikuntosaliani tällä 10 euroa maksavalla sympaattisella sisustusesineellä, joka vie aivan valtavasti tilaa ja seilaa vanhan talon kaltevia lattioita sinne ja tänne. Lisäsin Fitball-jumpan Olo.fit-sivustossa suosikiksi, mistä se on helppo löytää. Päätin, että lauantai on pallojumppapäivä. Siitäpä se sitten lähti.

Olen joskus vuosia sitten kokeillut Fitball-tuntia ja tiesin, että se on hauskaa. Raskata, mutta hauskaa. Viattoman näköinen pallo kätkee lopulta sisäänsä pirullisia ominaisuuksia, jotka polttavat reisilihaksia ja haastavat kehonhallintaa ihan tavallisissakin lihaskuntoliikkeissä tavalla, johon perusjumppari ei ole osannut varautua. Juuri siinä onkin lajin hienous. Se on erilaista. 

Silloin, kun halutaan opetella eroon vanhoista tavoista ja "sitten kun" -ajattelusta, tarvitaan nimenomaan jotakin erilaista. Uuden asian opettelu motivoi. Siinä on sopivasti haastetta myös aivoille. 

Seuraavaksi pitää luoda uusi tapa. Säännöllisyys on yksi liikuntamotivaation kulmakivistä. Tarvitaan siis toistoja. Paljon toistoja. Aluksi se vaatii päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Tutkimusten mukaan tekeminen muuttuu kuitenkin tavaksi keskimäärin kahdessa kuukaudessa ja sitten kun tapa on muodostunut, ei tekeminen olekaan enää siitä kiinni, huvittaisiko tänään vai ei. Ainahan tämä lauantai on ollut pallojumppapäivä. 

Tutkija B. J. Fogg ohjeistaa lisäksi ankkuroimaan uuden tavan johonkin tuttuun rutiiniin, mitä teet jo nyt. Päätät siis ensin, milloin aiot tehdä tietyn asian ja mikä merkki saa sinut tekemään sen. Minä käytän merkkinä isoa vihreää palloa nurkassa. On yksinkertaisesti mahdotonta sulkea silmiään etukäteen sovitulta lauantaijumpalta, jos se suorastaan hyppää silmille. 

Kaivan verkkarit kaapista ja pistän Fitball-jumpan pyörimään. Sillai kai. Kivaahan tämä on. Yhtään ei huvittaisi tehdä 30 minuutin pallojumpan jälkeen 30 minuutin käsipainotreeniä, mutta koska olen sen siihen jo ankkuroinut, kaivan kiltisti myös salihanskat ja käsipainot esille pallojumpan päättyessä. Ja tykkään siitäkin.

Verkkopalvelussani kaikki tallenteet ovat maksimissaan 30 minuutin pituisia. Suhtauduin siihen aluksi epäluuloisesti (kuten selvästikin kaikkeen totutusta poikkeavaan), mutta todellisuudessa 30 minuuttia on juuri niin lyhyt aika, ettei treenin väliin jättämiselle yksinkertaisesti voi keksiä tekosyitä. Juuri tällaisilla pienillä valinnoilla rakennamme lopulta liikkuntamotivaatiomme. Eipä siihen paljoa tarvita. Ei välttämättä sitä jumppapalloakaan.

Motivoivaa ja liikunnallista kevättä!

Isot ja pienet aloitukset

Tänään kirjoitan erilaisista aloituksista, isoista ja vähän pienemmistä. Osallistuin Mental Management -kurssille, missä opiskelimme ihmisten motivoimista kohti tavoitetta tai uutta asiaa. Me ihmiset olemme erilaisia siinä, miten helposti ja nopeasti tartumme toimeen. Tutkimusten mukaan osa ihmisistä motivoituu isoista tavoitteista (start big). Osaa taas kannattaa motivoida ensin pienillä välitavoitteilla, joiden saavuttaminen tuntuu mahdolliselta (start small). Miksi näin? Liian isolta tuntuva urakka saattaisi pysäyttää start small -ihmisen jo lähtöviivalle. Vastaavasti taas liian vähäpätöiseltä tuntuva asia ei välttämättä saa start big -ihmistä edes liikkeelle. 

Huomionarvoista tutkimustuloksissa on se, että alkuun pääseminen ei välttämättä vaikuta lopputulokseen. Tutkimuksessa verrattiin kahta ryhmää, joissa molemmissa oli sekä start big- että start small -ihmisiä. Tehtävänä oli seinäkiipeily. Toiselle ryhmälle luvattiin palkkio ylös asti kiipeämisestä. Start big -ihmiset ryntäsivät tottakai innolla matkaan. Osa start small -ihmistä ei lähtenyt edes kokeilemaan ja osa jätti leikin kesken, koska he eivät kokeneet palkkiota riskin arvoiseksi. Vertailuryhmässä taas annettiin ensin helppo välitavoite, johon kiivenneet palkittaisiin. Kaikki kiipesivät välitavoitteeseen. Mielenkiintoista onkin se, että vertailryhmässä myös start small -ihmiset jatkoivat ylimpään tavoitteeseen. 

Mihin tämä perustuu? Pienempää välitavoitetta on helppoa lähteä kokeilemaan. Kun pääsee alkuun, huomasaa, että eihän tämä nyt niin kovin paha olekaan. Voi siis lähteä kokeilemaan seuraavaakin tavoitetta. 

Kyse on myös motivaation lähteestä, tekijöistä, jotka saavat meidät liikkeelle. Ulkoisista palkkioista motivoituvat ihmiset tekevät asioita siksi, että sillä voi saavuttaa jotakin. Sisäisesti motivoituvat ihmiset taas arvioivat asian merkityksellisyyttä tunnetasolla. Palkkio ei sinänsä kiinnosta vaan se, miltä kiipeäminen tuntuu. Helppoon tavoitteeseen pyrkiminen tuntuu yleensä aika mukavalta, koska siinä yleensä onnistutaan. Siksi sisäisesti motivoituvalle ihmiselle kannattaakin korostaa tekemisen sisältöä, ei niinkään palkkiota. 

Mistäkö tämä tuli nyt mieleeni? Pesin olohuoneen ikkunat. Vain olohuoneen. Start big -ihminen ei olisi viitsinyt täyttää yhden huoneen vuoksi edes ämpäriä. Mutta niin tai näin, jonakin päivänä kaikki talon ikkunat ovat lopulta puhtaat. 

Tässä en ole kovin hyvä

Otsikko suorastaan houkuttelee lukemaan, eikö vaan? Toisten heikkoudet ovat tietyllä tavalla sulka omaan hattuumme, jos olemme itse hyviä kyseisessä asiassa. Ja jos taas emme ole, tuntuu helpottavalta huomata, että joku toinenkin painiskelee samanlaisten ongelmien kanssa. Jaettu "huonous" on aina helpompaa kuin se, että huomaa päätyneensä ainoana aloittelijana taitureiden tanssitunnille. Been there, seen that. Eikä ollut yhtään kivaa.

Blogitekstin taustalla on erään lahjakkaan ja viisaan johtajan lentävä lause kesken hankalan urakan. Olimme vääntäneet rautalankaa ja lyöneet päitä yhteen jo jonkin aikaa, kun hän yllättäen nojasi tuolissa taaksepäin, hymyili valloittavasti ja totesi: "Tiedän, että olen kyllä monissa asioissa hyvä, mutta tässä en ole." Olen yrittänyt tämän aina muistaa, kun jonkun asian vaikeus tai epäonnistuminen harmittaa.

Jo Sokrates aikanaan lausahti: "Ihminen, tunne itsesi! Se on kaiken elämänviisauden alku." On hyvä tuntea omat rajansa, mutta toisaalta on hyvä tiedostaa sekin, että vaikkemme jossain asiassa olisikaan hyviä, se ei myöskään tarkoita sitä, että olisimme auttamattomasti huonoja kaikessa. Etenkin nuorempana niin saattaa joskus ajatella. Tosiasiassa se tarkoittaa vain, että a) tarvitsemme lisää harjoittelua tai b) se ei alun perinkään ollut meidän juttumme. Jälkimmäisen tunnistaa yleensä siitä, ettei meillä ole edes motivaatiota harjoitella. Saatamme kokeilla yhtä ja toista, mikä omassa tuttavapiirissämme on suosittua ja arvostettua, mutta jos ei meillä ole omaa sisäistä motivaatiota juuri sen kaltaiseen tekemiseen, alamme nopeasti puurtaa hampaat irvessä. Onko se lopulta vaivan arvoista? Sinnikäs harjoittelija pääsee kyllä pidemmälle kuin hän, joka ei pistä tikkua ristiin asian eteen, mutta mestariksi tuleminen vaatii ripauksen lahjakkuuttakin.

Tunnustan itse olevani vähän jääräpäinen. Ehkei sanaa "vähän" pitäisi tässä yhteydessä edes käyttää. Olen tehnyt jämäköitä suunnanmuutoksia ja oppinut vuosien varrella kuuntelemaan itseäni paremmin, mutta joskus periksiantamattomuus on kuin bensaa sisäisen motivaation liekkeihin. Kerron pari esimerkkiä.

Nuorena sain päähäni, että haluan lukiossa laajan matematiikan. Opettaja sanoi, että olen ihan siinä rajalla, pärjäänkö siellä vai en, mikä tietenkin vain lisäsi sisuani. Kun lukio alkoi, istuin siis laajan matematiikan tunnilla 1-2 tuntia joka koulupäivä. Ja ihan keskellä. Kotona laskin lähes mahdottomalta tuntuvia tehtäviä pari tuntia illassa ja ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessa en paljon muuta ehtinyt tehdä, koska matematiikka piti saada läpi. Sinnikäs, ei lahjakas. Joku sanoisi jäärä.

Olen myös harrastanut tanssia kohta 18 vuotta. Olen siinä oikeasti aika huono. Kun menen tanssikurssille, aloittelijat menevät jo muutaman tunnin jälkeen ohi. Kun joku kysyy, olenko harrastanut tanssia aiemmin, olen oppinut sanomaan, että "joo, oon mä vähän". Jos sanoisin, että 18 vuotta, ihmiset saattaisivat katsoa minusta mallia ja silloin olisimme kaikki pulassa. Ongelmallisinta on se, että rakastan tanssia ja heittäydyn aika usein fiiliksen vietäväksi niin suurella sydämellä, että sattuu ja tapahtuu. Suurieleisin moka sattui, kun lähdin pyörimään isoilla loikilla salin poikki - väärään suuntaan. Fysiikan lakien mukaan kappale, joka on liikkeessä, pyrkii jatkamaan liikettä ja niinhän siinä sitten kävi. Olen onneksi nopea väistelijä.

Mieheni löysi minulle t-paidan, joka sopii ehkä kuvaksi tähän tekstiin:

Olkaamme siis rohkeasti tietoisia siitä, missä olemme hyviä ja missä emme ole. Se, mitä lopulta tällä tiedolla teemme, onkin sitten eri asia. Lopputuloksen ratkaisee motivaatiomme ja innokkuutemme yrittää, tarvittaessa yhä uudelleen ja uudelleen. Lopussa (ehkä) kiitos seisoo.

Elämä on valintoja

Tänään ajattelin kirjoittaa valinnoista. Valinnat ovat asia, joihin törmäämme elämämme varrella väistämättä, halusimmepa tai emme. On olemassa todella isoja valintoja kuten, mitä haluaisin opiskella, mitä tekisin työkseni, ostaisimmeko omakotitalon tai hankkisimmeko lapsia. Ja sitten on niitä pienempiä. Sellaisia, joita teemme joka päivä ja joita saatamme pitää välillä aika merkityksettöminä. Onko sillä nyt niin väliä, syönkö tänään aamiaisen, poltanko tupakan, menenkö jumppatunnille tai valmistelenko huolella huomisen esitelmän? Kyllä ja ei. Yksi pisara valtameressä ei kaada venettä, mutta juuri noilla pienillä päivittäisillä valinnoilla rakennamme elämäämme. Pienistä puroista syntyy suuri virta, virrasta joki ja joki laskee lopulta mereen. Ja myös toisinpäin: jos haluamme saada aikaan ison muutoksen jollakin elämänalueella, voimme lähteä rakentamaan sitä pisara kerrallaan. Kun suuntaamme vähitellen toimintaamme kohti haluttua lopputulosta, yhtäkkiä huomaammekin tulleemme jo monta merimailia eteenpäin. Samalla puro on kasvanut virraksi. Eikä kyse ole loppujen lopuksi mistään muusta kuin valinnoista. Ja ehkä vähän hyvästä tuurista. 

Olen viime aikoina törmännyt useaan otteeseen 8-8-8-sääntöön, joka tarkoittaa sitä, että vuorokaudessamme tulisi olla kahdeksan tuntia työtä, kahdeksan tuntia vapaa-aikaa ja kahdeksan tuntia unta, noin suurin piirtein. Mielestäni se on hyvä sääntö, mutta vaatii valintoja. Samoin se, miten käytämme vapaa-aikamme, vaatii valintoja. Todennäköisesti emme ehdi kaikkea, mitä haluaisimme. Joskus teemme myös paljon asioita, mitä emme haluaisi ja eivätkä nuo asiat loppujen lopuksi edes palauta työpäivän rasituksista vaan päinvastoin lisäävät niitä. On siis uskallettava pysähtyä aika ajoin miettimään, mikä minulle juuri nyt tässä elämäntilanteessa on tärkeää ja ylipäänsä mahdollista? 1 + 1 = 2 eikä se voi olla sata muuta asiaa silloin, kun ne eivät yksinkertaisesti mahdu arkeemme.

Tehokkuushan on nykyajan trendi. Jopa rentoutumista voidaan nykyisin suorittaa. Naistenlehdet pursuilevat tarinoita urheista perheenäideistä kauniiksi siivotuissa ja sisustetuissa kodeissa. Samat naiset kertovat käyvänsä kolmesti viikossa kuntosalilla, harjoittelevansa puolimaratonille, joogaavansa ja tapaavansa ystävättäriä viehättävissä katukahviloissa haastavien ja monipuolisten työpäiviensä jälkeen. Iltaisin viedään tottakai lapsia harrastuksiin, kirjoitetaan blogia, seurataan ajan ilmiöitä ja käydään kynsihoidossa. Vähemmästäkin tunnemme me Tanja-tavalliset itsemme riittämättömiksi?!?! Harvoinhan se elämä ihan sellaista on. Pannukakku palaa pohjaan, töitten jälkeen on niin väsynyt, että tekisi mieli kaatua sängyn pohjalle, pyykkivuori ei mahdu enää kodinhoitohuoneeseen ja vieraiden soittaessa ovikelloa suurimmat pölypallerot pyyhkäistään paidanhihaan. Eikä sinne jumppatunnillekaan aina ehdi. Pääasia, että ehtii useimmiten.

Olen vuosien varrella oppinut, että tärkeintä on oivaltaa ensin oma arvomaailmansa. Motivaatio tekemiseen syntyy arvomaailmasta. Siinä vaiheessa, kun tietää, mitä tahtoo, mitä asioita pitää tärkeinä ja mitä määränpäätä kohti suunnistaa, ei enää tarvitsekaan reagoida aivan kaikkeen. Voi myös alkaa karsia "turhaa" pois. Ja tarkoitan tässä "turhalla" nimenomaan itselle turhia asioita. Jollekin toiselle ne voivat olla maailman tärkeimpiä asioita eikä siitä kannata silmiään pyöritellä. Todennäköisesti joku myös arvostelee meidän tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme, mutta silloin, kun tietää elävänsä omien arvojensa mukaisesti, voi ihan hyvin jatkaa kukkapenkkinsä kitkemistä, kirjansa lukemista tai lenkkinsä juoksemista arvosteluista huolimatta. Kaikelle on aikansa, paikkansa ja järjestyksensä siinä 24 tunnin vuorokaudessa, mikä meille on tällekin päivälle annettu. 

Tähän loppuun haluan laittaa kuvan postikortista, jonka sattumalta löysin työpöytäni laatikosta. Tässäpä se tärkein, eikö vaan?