Tänään pääsin opinnoissani niin syvälle liikunnan ja liikkumattomuuden alkulähteille, että piti oikein pysähtyä. Miten syvältä omasta kuplastani edelleen huutelenkaan, vaikka kuvittelin jo ihan hyvin ymmärtäväni liikunnan ja liikkumattomuuden taustalla vaikuttavia asioita? Miten yksinkertaistettuna edelleen näenkään nämä asiat? Ota lenkkarit. Lähde lenkille. Tee liikunnasta itsellesi rutiini. Aseta tavoite ja välitavoitteita. Kiipeä portaita ylös määrätietoisesti ja sinnikkäästi. Etene nousujohteisesti. Näinhän meille opetetaan.
Jokainen haluaisi kehittää itsestään parhaan mahdollisen version, eikö niin? Elämästä puuttuvat ehkä vain ne nousujohteisesti etenevät askeleet ja suunnitelmat, pienet päivittäiset ja viikottaiset rutiinit, joilla tavoitteisiin edetään. Niilläkö sohvalta pääsisi ylös, jos ei kertakaikkiaan huvita ja pelkkä liikunta ajatuksena jo tuntuu ahdistavalta? NOT!! Usein elämästä puuttuu paljon muutakin kuin suunnitelma: jaksamista, aikaa ja itseluottamusta. Esimerkiksi.
On yksinkertaisesti helppoa lähteä lenkille tai kuntosalille, jos sitä rakastaa. Vesisade, työpäivän jälkeinen väsymys tai hetkellinen motivaation puute on meille liikunnan rakastajille (muka) esimerkki siitä, että onhan se joskus meillekin vaikeaa. Että kyllähän me tämän nyt ymmärrämme! Luulemme vilpittömästi, että tahdonvoimalla siitä lopulta selviää. Joskus saattaa mennä päiviä tai viikkoja, mutta taas löydämme itsemme lenkkipolulta, kuntosalilta tai jumpasta. Ei se oikeasti ole meille vaikeaa. Me emme tiedä paljoakaan esimerkiksi siitä, miltä tuntuu liikunta-ahdistus. Ja juuri se meidän pitää ymmärtää, jotta osaisimme tukea liikkumatonta ihmistä kohti arkiaktiivisuutta ja liikunnallisempaa elämää.
Useimmat tiedostavat tottakai, että pitäisi liikkua. Liike on lääke. Ihminen on tehty liikkumaan. Se, että tiedämme ei silti välttämättä tarkoita, että tekisimme asialle mitään. Eikä se useinkaan ole laiskuutta tai saamattomuutta. Voi oikeasti olla, että liikkumatonta ihmistä nimenomaan ahdistaa se, ettei hän liiku. En taaskaan saanut aikaiseksi. Epäonnistuin tänäänkin. Nuo muut onnistuivat. Olen huono. Tuollaisten ajatusansojen keskellä on todella helppoa vihata liikuntaa, koska sehän tavallaan on syypää omaan pahaan oloon, eikö niin?
Jo pelkkä liikunta sanana saattaa herättää negatiivisia tunteita. Moni esimerkiksi inhosi koululiikuntaa. Niin minäkin. Tamburiinin pakkotahtiset iskut. Telinevoimistelun kamaluus. Se hetki, kun putosin pää edellä renkaista, joilla opettaja pakotti tekemään voltin, vaikka pelotti. Onhan näitä. Kaikki eivät pääse koskaan yli. Kaikki eivät löydä liikunnan iloa edes aikuisena, jolloin saisi sentään itse valita lajinsa, harrastusporukkansa ja ympäristönsä. Se on surullista, mutta se on silti ihan ok.
Ne vaikeimmat askeleet liikkeelle lähdössä ovat nimenomaan askeleet ulko-ovelle. Sohvalta ylös. Sään mukaiset varusteet päälle. Jos seisoo jo varusteet päällä eteisessä, voi kiitellä itseään. Sekin on jo paljon! Jos toistaa tätä säännöllisesti ja riittävän usein, voi jonain päivänä saada käveltyä korttelin ympäri. Voitto! Aika usein tulee itseasiassa käveltyä pidempikin lenkki. Kun nyt kerran tuli lähdettyä. Harva harmittelee jälkikäteen liikkeelle lähtemistä. Aloituskynnyksen näkökulmasta olennaista kuitenkin on, että antaa itselleen luvan tehdä myös sen lyhyemmän lenkin.
Jos liikunta tuntuu edelleen vastenmieliseltä, on hyvä muistaa, että ei liikkumisen aina edes tarvitse olla varsinasta liikunnan harrastamista. Arkiaktiivisuuskin riittää hyvän toimintakyvyn ylläpitämisessä. Monet ovat itseasiassa erinomaisen hyviä arkiliikkujia. Joku tykkää sienestää ja marjastaa. Joku kuljeskelee luonnossa kameran kanssa. Joku viihtyy puutarhassa tekemässä pihatöitä. Joku remontoi kotia ja sehän se vasta fyysistä on. Esimerkiksi oma isäni oli vahva käymättä kertaakaan kuntosalilla. Tämä pätee moniin vanhempiin ikäluokkiin. Työ oli fyysistä ja arki aktiivista ilman liikunnan harrastamistakin. Ja onhan tällaisia ihmisiä edelleen, vaikka tietotyö enenevässä määrin onkin sitonut meitä erilaisten koneiden ja laitteiden ääreen. Arkiaktiivisuuden vahvuutena on se, että liikuttua tulee usein "ihan huomaamatta" pitkin päivää, joskus jopa useita tunteja. Ja tämähän on hyvä asia! Etenkin, jos et tykkää liikunnan harrastamisesta.
Niin tai näin, liikuntaan liittyviä negatiivisia tunteita ja ajatuksia olisi hyvä käydä läpi ihan tietoisesti. Energiaa vapautuisi muuhun käyttöön, jos ahdistuksen syyt saisi vähitellen purettua pois. Mikä tämä tunne tai ajatus oikeastaan on? Miltä se tuntuu? Miten se vaikuttaa? Minkälaisessa tilanteessa tuntemus yleensä alkaa? Liittyykö se tiettyyn paikkaan tai tiettyihin ihmisiin? Sosiaaliseen median luomiin paineisiin? Omaan riittämättömyyden tunteeseen vertailussa muihin? Moni esimerkiksi kokee liikunnan pelkästään laihdutuskeinona ja jos omat ahkeratkaan ponnistelut eivät heti tuota haluttua tulosta, myös suhde liikuntaan saattaa muuttua kielteiseksi. Mitä turhaan? Ei tämä kuitenkaan onnistu.
Voisi olla hyvä myös terveellä kriittisyydellä miettiä, ovatko omat tulkinnat liikunnasta tai liikkumattomuudesta aina edes ihan tottakaan? Vaadimmeko sittenkin itseltämme liikaa? Tai liian vähän? Jos oma ajatus on "kaikki tai ei mitään", ei ole ihme, jos "ei mitään" -vaihe alkaa lopulta ahdistaa. Ei tästä mitään tule. En taaskaan saanut aikaiseksi.
Mitä me ohjaajat ja valmentajat voimme sitten tehdä? Sen sijaan, että saarnaisimme omasta kuplastamme käsin liikunnan ihanuutta, voisikin olla hyvä joskus kysyä, miltä liikunta toisesta ihan oikeasti tuntuu. Ei kannata tehdä monipuolista nousujohteista viikko-ohjelmaa, jos jo pelkkä lenkkareiden näkeminenkin ahdistaa. Aloitetaan mielummin pikku-askeleista. Siitä pisimmästä ja vaikeimmasta: matkasta ulko-ovelle.
Jokainen askel on aina askel eteenpäin. Tauko on tauko eikä katastrofi. Sen jälkeen otetaan taas uusi askel. Ja muistetaan taputtaa itseämne olalle joka onnistumisesta. Niistä ihan pienistäkin.
Ehkä haluat lukea myös tämän: Liikunnalliset ihmiset ja päättäväiset ihmiset
