Selailin vanhaa sosiaalipsykologian oppikirjaani ja löysin mielenkiintoisia mietteitä motivaatiosta:
"Usko omaan voimiseen, olipa se realistinen tai epärealistinen, luo pohjan tavoitteisiin pyrkimiselle. Tuo pyrkiminen, haluaminen, aikominen tai yrittäminen kuvaa sitä, mitä psykologian terminologiassa nimitetään motivaatioksi." (Helkama, Myllyniemi, Liebkind: Johdatus sosiaalipsylologiaan, s. 150)
Kyllä! Lähdemme yleensä tavoittelemaan vain sellaisia asioita, mitkä koemme mahdolliseksi. On tietenkin suhteellista, mikä meidän mielestämme on mahdollista. Tulkitsemmeko mahdolliseksi vain sen, mikä on saavutettavissa heti, mahdollisimman vähillä ponnisteluilla vai olemmeko valmiita näkemään vaivaa asian eteen? Osa meistä on pitkäjänteisempiä kuin toiset. Hyvällä valmennuksella saadaan myös paljon aikaan silloin, kun suuri ja paljon töitä vaativa tavoite pitää ensin pilkkoa osiin. En esimerkiksi pysty lukemaan espanjankielistä kirjaa, koska en osaa espanjaa, mutta mahdotonta kirjan lukeminen ei silti ole. Jos minulla on riittävästi motivaatiota ja uskoa onnistumiseen, voin opetella espanjan kieltä ja muutaman vuoden päästä lukea kirjankin. Hirveä vaiva, ajattelee joku. Niin onkin. Mutta jos ihminen kokee jonkin asian riittävän tärkeäksi, hän on yleensä myös valmis ponnistelemaan sen eteen.
Viedäänpä sama ajatus liikuntamaailmaan. Lapsena olin nopea juoksija lyhyillä matkoilla, mutta yllätyksekseni en pystynytkään pinkomaan pidempää matkaa samalla tahdilla. Kukaan ei ikävä kyllä tullut 80-luvun koululiikunnassa kertomaan, ettei se olisi ollut edes fysiologisesti mahdollista. Itse vedin yksioikoisesti lopputuloksen 1+1 = olen huono juoksija. En ollut. Minun olisi vain pitänyt harjoitella pidempää matkaa eri tavalla.
Vaikka kilpaurheilussa pitkän matkan juoksijat juoksevat todella kovaa (kovempaa kuin me tavikset juoksemme cooperin testin), hekään eivät juokse koko ajan täysillä. Lopputulos on kovan työn tulos. Ensin on rakennettu hyvää pohjakuntoa, mikä on pitkäkestoisen suorituksen kivijalka. Vähitellen on lisätty nopeutta juoksemalla ns. "vetoja" eli lyhyempiä nopeita spurtteja, joilla pitkään lenkkiin saadaan sekä nopeutta että vaihtelua. Spurtit kehittävät hermostoa, haastavat hengitys- ja verenkiertoelimistöä ja parantavat rasituksen sietokykyä.
Vauhtikestävyysalueella liikuttaessa (syke 70-85 % maksimista) maitohappoa alkaa muodostua, vaikka emme haluaisikaan. Se on fysiologinen tosiasia. Maitohappo iskee henkisen kantin lisäksi lihasten voimantuottokykyyn. Rasituksen sietokyvyn rajoja voidaan kyllä venyttää, mutta maksimikestävyysalueelle tultaessa maitohappo lopulta tappaa vauhdin. Voimat ja vauhti pitää siis oppia mitoittamaan niin, ettei urheilija joudu liian pitkäksi aikaa maksimikestävyysalueelle ja hiivu kesken suorituksen. Mitä pidempi matka, sen tärkeämpää oman fysiologiansa tunteminen on. On siis aloitettava riittävän hitaasti ja lisättävä rasitustasoa asteittain, jotta opimme tunnistamaan ja tulkitsemaan kehon viestejä. Sykemittari on hyvä apuväline, jolla pystyt seuraamaan rasitustasoa.
Haluammeko siis jotakin asiaa niin kovasti, että olemme valmiita näkemään vaivaa? Motivaation tutkimuksessa puhutaan toiminnan suunnasta, voimakkuudesta ja säätelystä, kun halutaan arvioida, minkälaisia asioita, miten paljon ja minkälaisin keinoin yritämme. Joillakin suoritusmotivaatio on korkeampi kuin toisilla. Yksi vaikuttava tekijä on usko omaan voimiseen: uskommeko me itse voivamme vaikuttaa omalla tekemisellämme siihen, että jokin haluamamme asia toteutuu? Psykologiassa puhutaan kontrollista. Esimerkiksi masennus vaikuttaa ihmiseen ikävä kyllä niin, että kontrolli ja usko omiin vaikutusmahdollisuuksiin romahtaa. Niin kauan, kun on uskoa, on myös toivoa. Ja kun on toivoa, on myös sinnikkyyttä.
Tästä näkökulmasta myös siis epärealistiset odotukset omista kyvyistä ja vaikutusmahdollisuuksista ovat omiaan ylläpitämään henkistä hyvinvointia. Kyllä vaan! Tutkimustuloksiakin tästä on saatu. Sitä paitsi sinnikäs yrittäjä onnistuu kuitenkin todennäköisemmin yrityksissään kuin hän, joka ei edes yritä. Ilmiö ruokkii itse itseään: hyvä itseluottamus tukee onnistumista ja onnistuminen lisää entisestään hyvää itseluottamusta. Pettymyksiäkin yleensä tulee, mutta jos vaakakuppi on pääsääntöisesti onnistumisten puolella, niitä opitaan sietämään.
Liikunta tarjoaa onnistumisen kokemuksia usein jo ihan pienilläkin ponnistuksilla silloin, kun tavoitteet asetetaan lähtötason mukaisesti ja suuremmat tavoitteet pilkotaan ensin pieniin ja realistisiin välitavoitteisiin. Liikunnalla ja liikkujaa kannustavalla ja kunnioittavalla valmennuksella pystytään siis varsin tehokkaasti rakentamaan fyysisten taitojen lisäksi myös positiivista minäkuvaa ja vahvistamaan pystyvyyden tunnetta. Siksi kannustankin ihmisiä ottamaan rohkeasti ensimmäisen askeleen, aloittamaan, yrittämään ja kysymään tarvittassa neuvoa. Ettet sinä kävelisi urhelukentältä pois uskoen, että "ei tää nyt vaan ole mun juttu" kuten minä aikanaan. Vaikeinta on päästä alkuun. Toiseksi vaikeinta on pysyä liikkeessä silloin, kun ei huvittaisi. Mutta lopussa kiitos seisoo.
