Tällä viikolla keikahti yhdellä elämäni osa-alueella kuppi nurin. Siihen oli kerätty liikaa tavaraa jo ihan liian pitkään. Yrittäkääpä tunkea pahvilaatikkoa Prisman kierrätyspisteeseen heti joulun jälkeen niin tiedätte, mitä tarkoitan. Jostain kohtaa tursuaa yli.
On siis mitä parhain päivä kirjoittaa pahan päivän liikuntavinkkejä! Tämä on yksi suosikkiaiheistani, koska juuri pahoina päivinä tarvitsemme liikunnan parantavaa voimaa kaikkein eniten. En usko, että kovinkaan moni olisi liikkeelle päästyään todennut, että tulipa tästä nyt vielä kurjempi olo. Kerran muistan kyllä tuulen ja räntäsateen, jotka ruoskivat juoksijan kasvoja kuin elämä itse. Sisua se vaati. Mutta niin vaatii elämäkin.
Tänään luonto tarjosi kuitenkin parastaan ja taivaalla näkyi jopa odottamaton, kaunis valoilmiö. Aurinko armas! Pakkasta oli rapsakat -16 astetta, joten ei muuta kuin toppahousut jalkaan, villapaita toppatakin alle, pipo päähän, kintaat käteen ja lumelle.
Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan jo viisi minuuttia metsässä riittää kohentamaan mielialaa ja 20 minuutin on todettu laskevan verenpainetta ja tasoittavan sydämen sykettä. Myös henkilöt, jotka eivät koe perinteiseen liikuntaan tarkoitettuja paikkoja motivoiviksi, saavat metsästä uudenlaista intoa liikuntaan.
Tästä lisää Ylen artikkelissa!
Luontoliikunnan parantavia vaikutuksia on tutkinut myös Luonnonvarakeskus. Tutkimuksen mukaan luonnon elvyttävä vaikutus toteutuu, kun lähiviheralueita käytetään yli viisi tuntia kuukaudessa tai kun kaupungin ulkopuolisilla luontokohteilla käydään kahdesta kolmeen kertaan kuukaudessa. Mitä suurempi osuus vapaa-ajasta käytetään luonnossa ulkoiluun, sitä vahvempaa on emotionaalinen hyvinvointi, kerrotaan
Luonnonvarakeskuksen artikkelissa.
Eri ihmisillä luontokokemus on epäilemättä erilainen. Toinen nauttii vauhdikkaasta maastopyöräilystä mäkisillä poluilla, toinen yhdistää liikunnan ja älyllisen ongelmanratkaisun suunnistamalla, yksi sienestää ja marjastaa, yksi taas liikkuu ihan muuten vaan. Joku kaipaa lenkkiseuraa. Joku toinen taas vaeltelee mieluiten yksinään tai koiran kanssa. Jokaiselle jotakin. Jokaisena vuodenaikana.
Auringonpaiste pitkän ja pimeän talven keskellä muistuttaa, että valoa kohti mennään. Lumisessa metsässä aika pysähtyy ja askel hidastuu. Välillä saattaa joutua raivaamaan omia polkujaan, mutta seuraavalla kerralla huomaat, että siitä on kulkenut jo muitakin. Ja maisemat ovat usein näkemisen arvoiset.
Ei tule niin pimeää, ettet minua nää.
Valoa kohti.
