Oletko joskus ollut niin innoissasi ja uppoutunut johonkin tekemiseen, että olet lähes unohtanut ajantajun? Oletko halunnut tehdä vielä tämän ja tuon loppuun, koska et ole millään malttanut jättää tekemistä kesken? Tiedätkö, minkälainen on flow-tila? Se hetki, kun kaikki tuntuu rullaavan juuri oikealla tavalla oikeaan suuntaan ja saat itse olla ylpeänä ohjaimissa? Kyllä! Tiedät tunteen.
Tekemisensä ääressä vimmaisesti puurtavaa ihmistä voi yhtälailla ajaa eteenpäin syvä velvollisuudentunne, menestymisen halu, näyttämisen tarve, epäonnistumisen pelko tai oma sisäinen innostus. Emme välttämättä osaa ulkoapäin tulkita, mikä milloinkin. Olen itse sekä velvollisuudentuntoinen puurtaja että innostuja. Huomaan näiden kahden eron itsekin yleensä vasta sitten, kun alan tehdä vähän "yli". Jos velvollisuudentunne johtaa, tekemisestä tulee hampaat irvessä puurtamista. Mitä innostuneempi olen, sitä helpommin tekeminen vie mennessään.
Joskus kuitenkin käy niin, että hauskastakin tekemisestä loppuu puhti. Siitä tulee kuormittavaa. Meidän on helpompaa tunnistaa negatiivista stressiä ja siihen liittyvää palautumisen tarvetta. Emme välttämättä ymmärrä, että myös positiivisesta stressistä pitäisi palautua. Työn imu saattaa viedä mennessään tai raskas treenaaminen jäädä päälle. Usein jaksamme innostavaa tekemistä melko pitkään väsyneenäkin ja kuittaamme ensimmäiset väsymyksen merkit "kuolema kuittaa univelat" -tyyppisillä lohkaisuilla iloisesti virnistellen. Jos emme missään vaiheessa ota levolle ja palautumiselle aikaa, saatamme kuitenkin uupua myös liiallisesta positiivisesta kuormasta.
Mieleen painuvin oma kokemukseni oli Piloxing-ohjaajaksi opiskeleminen. Lupauduin pitämään tunnin reilun viikon päästä koulutuksesta. Ehtiihän siinä nyt yhden ohjelman opetella?! Innolla siis tuumasta toimeen ja kotona treenit käyntiin. Piloxing-tunti on kuitenkin siitä erilainen, että samaa liikettä toistetaan yleensä 8-32 kertaa (per puoli), minkä jälkeen tuleekin taas uusi liike. Liikkeitä ei siis toisteta muutaman liikkeen sarjoissa vaan edetään aina vaan eteenpäin. Liikkeitä ehtii reippaalla 145 bpm tahdilla tulla... no, aika monta. Jatkossa ohjaaja voi vaihtaa ohjelmasta vain osia, mutta uusi ohjaaja opettelee tietenkin kaiken. Projekti vei työpäivien ohessa 20 tuntia. Kun olin viimeisenä sunnuntaina opetellut vielä kuusi tuntia, totesin lopulta makaavani lattialla pystymättä liikkumaan. Viimeiset liikkeet kävin läpi mielikuvaharjoitteluna, koska ennen ohjausta oli pakko jättää aikaa myös palautumiseen. Ajattelin, että oho, olenkin vähän väsynyt (lue: ihan loppu). Mutta tätä on siis innostus.
Positiivisen stressin kääntyessä kuormitukseksi, saatamme kummastella mihin ihmeeseen motivaatiomme oikein katosi. Eikä se itseasiassa mihinkään kadonnutkaan. Väsymys vaan istahti hetkeksi sen päälle ja vaatii nyt huomiomme. Jos emme edelleenkään suostu kuuntelemaan, seuraava vaihe on puurtaa hampaat irvessä. Toistamme opittuja malleja, pyörimme ympyrää emmekä jaksa enää kehitellä mitään uutta. Pettymys! Tästä ei tulekaan enää yhtä hyvä kuin ennen. Olenko kadottanut motivaation lisäksi myös osaamiseni? Ei tietenkään.
Tarvitsemme oikeasti vain palautumista. Lepoa ja vastapainoa. Jotain ihan muuta, mikä irrottaa ajatuksemme siitä, minkä ympärillä yritämme niin kuumeisesti hyöriä.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin 👇😉
