Kun ryhdyin lähes viisi vuotta sitten hyvinvointibloggaajaksi, en osannut aavistaa, että vielä joskus kirjoittaisin oman hyvinvointikuplani ulkopuolelta. Saatikka sitten aiemmassa blogissani, jossa heittelin ilmoille "To train or not to train - what a silly question!" -tyyppisiä iskulauseita. Nyt hävettää. Taisin olla välillä vähän ärsyttävä tyyppi?
Me himoliikkujathan helposti uskomme, että liikkumisessa tai liikkumattomuudessa on nimenomaan kysymys motivaatiosta ja tahdonvoimasta. Jos on tahtoa, on myös tekoja. Jaamme motivaatiokuvia omista treeneistämme sosiaalisessa mediassa ja hehkutamme, miten huikeaa oli taas jumpata koko viikonloppu liikuntatapahtumassa. Väsynyt, mutta onnellinen!! #kovatreeni #jumppapirkko #reipas
Kun elää itse samassa elämäntilanteessa, kaverin tsemppiviestejä on myös ihanaa lukea. Painan "tykkään" silkasta innostuksesta, kun kaveri on juossut neljännen puolimaratoninsa ja parantanut aikaansa 20 minuutilla. Huikea suoritus! #hyvähyvä #juoksija #treenilläonnistuu
Omassa hyvinvointikuplassa eläminen on nimittäin ihanaa! Laitat herätyskellon soimaan tuntia aiemmin, jotta ehdit juosta tihkusateessa virkistävän lenkin. Tulet töistä ja pakkaat innosta puhkuen treenikassisi lähteäksesi illaksi kuntosalille tai jumppaan. Asetat itsellesi tavoitteita ja saavutat ne lopulta kovalla työllä ja pitkäjänteisellä harjoittelulla. Hyvä minä! Vielä parempaa on, jos saat tehdä myös työksesi sitä, mitä jo muutenkin rakastat ja pääset jakamaan liikunnan iloa muille. #tsemppari #motivaatio #tahdonvoima
Mutta ymmärrämmekö riittävästi elämää hyvinvointikuplan ulkopuolella? Osaammeko asettua toisen ihmisen asemaan, joka ei ehkä juuri sillä hetkellä jaakaan omaa maailmankuvaamme? Se voi olla joskus vaikeaa.
Olen itse ohjannut vuosia lempeitä kehon ja mielen ryhmäliikuntatunteja ja puhunut suurella sydämellä oman itsen kuuntelemisesta ja omien rajojen hyväksymisestä. Minulle ne ovat tärkeitä arvoja. Kun aloitin joogan 15 vuotta sitten, tunsin ensimmäistä kertaa pysähtyväni luvan kanssa. Se oli tärkeä kokemus, joka muutti elämäni. Tiedostin silloin, miten ylikierroksilla lopulta olin. En silti osannut aavistaa, miten tärkeäksi joogassa oppimani hellittämisen ja hyväksymisen taidot vielä joskus tulisivat. Eivätkä vain joogamatolla vaan myös elämässä.
Siirtyminen hyvinvointikuplan ulkopuolelle tapahtui vähitellen. Sitä ei useinkaan edes huomaa. En aluksi pystynyt kokonaiskuormituksen ja uniongelmien vuoksi palautumaan raskaasta treenistä kuten aiemmin, joten hidastin tahtia. Ajattelin, että se on väliaikaista. Ei ollut. Löysin kuitenkin uusia itselleni mieleisiä treenejä. Pystyin keskittymään enemmän joogaan ja tanssiin ja annoin liikunnan piristää ja ilahduttaa. Tein mukavia asioita sen sijaan, että olisin tehnyt aina oppikirjamaisesti "oikein". Suosittelen tätä lämpimästi ihan jokaiselle, joka kaipaa elämäänsä aktiivista palautumista.
Muutamia viikkoja sitten kokonaiskuormitus nousi niin kovaksi, että olen tehnyt arki-iltaisin lempeitä yinjooga-harjoituksia palautuakseni päivän kilpajuoksusta elämän kanssa ja rauhoittaakseni hermostoa. Nämä hetket ovat olleet palautumisen kannalta välttämättömiä. En yksinkertaisesti pysty enempään. Viikonloppuisin käyn metsässä kävelemässä. Ihastelen alkavan talven hitautta ja rauhaa ja jätän jälkiä ohueen lumihuntuun. Sinne ja tänne. Minä, entinen aktiiviliikkuja. Hyväksyn silti senkin, että joskus menee näin. Askel hidastuu. Elämä muuttuu. Sillä mennään, mitä on.
Eilen, kun kävin kävelemässä, joku oli piirtänyt tsemppikuvan polulle. Vaikka hetken päästä astuinkin jään läpi vesilätäkköön, viesti oli selvä.
