Luin Miika Nousiaisen kirjaa "Pintaremontti". Kirjassa olevat otteet hyvinvointibloggaajan täydellisestä elämästä saivat mietteliääksi. Eihän kenenkään elämä tietenkään ole pelkkää onnea ja määrätietoista etenemistä onnistumisesta toiseen, mutta onko kiiltokuvamaisen kaunis elämä kuitenkin juuri se, mitä haluaisimme hyvinvointiblogista löytää? Toivoa? Unelmia? Ehkä olen itse väärillä linjoilla, kun kirjoitan välillä rosoistakin. Ajattelen sen olevan elämänmakuista, mutta ehkä se onkin vain tylsää arkirealismia. Voi olla.
Ahmin samasta aiheesta lisää Talouselämän artikkelista "Kriisiterapeutti valaa uskoa suomalaisiin: Haaveilulle on tärkeä antaa tilaa ja vaikka haaveet eivät vielä ensi kesänä toteutuisikaan, auttaa, että taskussa on varasuunnitelmia". Artikkelissa kannustetaan ihmisiä poikkeusoloissakin haaveilemaan ja asettamaan tavoitteita tulevaisuutta varten, vaikkakin joustavasti. Joustavasti siksi, että haaveet voivat kaatua kuten olemme koronavuoden aikana oppineet. Kaikki ei aina ole omassa päätäntävallassamme. Niin on loppujen lopuksi ollut aina, mutta juuri nyt se on erityisen tärkeää oppia hyväksymään. Muuten käy raskaaksi. Tosiasioiden kieltäminenkin on voinut toimia vähän aikaa, muttei pidemmän päälle. Lopulta totuutta on opittava katsomaan silmiin.
"Sairastuminen, kuoleman mahdollisuus, koronarajoitukset ja huoli läheisistä kuormittavat useimpia, vaikka oma työpaikka olisi tallella, talous kunnossa ja elämä muutenkin näennäisesti ennallaan. Väsymisestä ei ainakaan pidä tuntea syyllisyyttä, eikä ajatella, että mitä minä nyt valitan pienestä. Poikkeusaikaa ei myöskään tarvitse suorittaa reippaudella, saa olla turhautunut ja väsynyt."
Tämä on minun mielestäni hyvin sanottu. Poikkeusaikana ei tarvitse olla mitenkään ylikorostuneen reipas. Ihan tavallinen riittää. Se, että menemme pandemiasta huolimatta töihin tai kouluun ja hoidamme ne tehtävät, millä itse kukin tätä yhteiskuntaa pyöritämme. Kaikki eivät voi olla etätöissä tai etäkoulussa, vaikka mediaa seuraamalla niin voisi välillä kuvitellakin. Siksi on olemassa rajoituksia, joilla suojaamme toinen toisiamme arjen kohtaamisissa. Kun tämän hoidamme hyvin, se se vasta onkin reippautta. Poikkeusoloissa vastuunkanto korostuu. Jos taas töitä ei juuri nyt ole, sekin vaatii sopeutumista. Tärkeintä on säilyttää toimintakyky ja TOIVO. Tämäkin menee vielä ohi.
Jäin miettimään, mitä hyvinvointi sitten tarkoittaa pitkittyneen koronapandemian koettelemassa yhteiskunnassa. Ennen kaikkea se tarkoittaa tosiasioiden hyväksymistä ja silti toiveikkuutta. Joskus voisi olla helpompaa kieltää tosiasiat ja ajatella, ettei tämä koske minua. Jatkan vaan samaan malliin. En minä pelkää. Silloin unohdamme kuitenkin muut ihmiset ja sen, että emme lopulta ole tämän keskellä yksin. Vastakkainasettelujen ja syyttelyiden sijasta tarvittaisiinkin nyt aitoa yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä. Kun muistamme, että yhdessä olemme paljon vahvempia kuin yksin, saamme itsekin tuuppausapua silloin, kun emme meinaa päästä eteenpäin. Se on sitä hyvinvointia, sekin.
Ja sitten on se TOIVO. Viittaan tässä toiseen kirjaan, psykoterapeutti Maaret Kallion viisaaseen elämäntapaoppaaseen "Voimana toivo". Toiveikkuuden säilyttäminen vastoinkäymisten keskelläkin on voimavara, joka suojaa meitä vahingollisilta tunnetiloilta kuten epätoivolta ja luovuttamiselta. Yhdessä vahvaksi taotun itseluottamuksen kanssa se suojaa meitä myös masennukselta. Haluan korostaa, että nämä molemmat taidot ovat opeteltavissa olevia asioita, eivät siis vain joitain pysyviä ominaisuuksia, jotka meillä joko on tai ei ole. Hyvillä elämän eväillä niiden ylläpitäminen on luonnollisesti helpompaa, mutta juuri tällaiset poikkeusolot ovat hyviä opinkappaleita meille ihan kaikille. Kun työstämme vaikeita tunteita kuten pelkoa ja opimme jalostamaan sen sopeutumiseksi eli rinnakkaiseloksi vallitsevien olosuhteiden kanssa sekä viisaaksi toiminnaksi niiden keskellä, opimme samalla aivan valtavan paljon myös itsestämme.
Poikkeusolojen hyvinvointia on siis jatkaa määrätietoisesti valoa kohti silloinkin, kun hetkellisesti näyttää pimeältä. Jokaisessa päivässä meillä on omat valon pilkahduksemme, kun opimme kiinnittämään niihin huomiota. Nyt kevättä kohti mentäessä saamme onneksi myös auringonvaloa yhä enemmän. Luonnonkin keskeltä se loistaa... TOIVO.
