Törmäsin erään huippuihanan valmentajaystäväni postauksisssa teksteihin kuten "kehosi on temppelisi" ja "muistathan, että olet ihana". Huomasin ärtyväni nollasta sataan ihan hetkessä. Kehopositiivisuus on ehdottomasti hyvä asia. Sitä ei voi kieltää! On todella ihanaa, jos pystyt aidosti näkemään itsesi ihanana ja rakastamaan itseäsi juuri sellaisena kuin olet. Good for you! Mutta joillekin meistä jo pelkästään tuollainen vaatimus voi olla joskus liikaa.
Entäpä, jos käyttäydyin taas tälläkin viikolla kuin ylisuuri lapsi? Entäpä, jos olin väsynyt? Itketti? Harmitti? Ja olin kaikkea muuta kuin ihana? Entäpä, jos peilistä katsoo aina vähän liikaa sitä ja liian vähän tätä ja temppeli alkaa epäilyttävästi muistuttaa enemmän kiviröykkiötä kuin Parthenonia? Vaali kehoasi kuin temppeliä. Pidä siitä hyvää huolta. Juttelen peilikuvani kanssa. No, onpahan sulla urakka!!
Opiskelen tällä hetkellä psyykkistä ravintovalmennusta ja kun puhuimme kehopositiivisuudesta, opettaja sanoi mielestäni ihanasti: Ei kaikkien tarvitse opetella rakastamaan kehoaan. Riittää, että se on ihan ok. Suurta viisautta! Kivi saattaa vierähtää sydämeltä jo ihan siitäkin hyvästä, kun oivaltaa, että ihan ok riittää. Lakaisen kivikasani alle myös omat epäonnistuneet yritykseni ja hymyilen rohkaisevasti peilikuvalle. No, onhan se ihan hyvä tyyppi, tuo tuossa. Inhimillinen ihminen. Ja sitähän suurin osa meistä on.
Kaivelen muistojen arkistosta kuvan "temppelistä", johon eräällä Kreikan matkalla ihastuin. Minulle ei ikinä selvinnyt, miksi tuollainen rujo pömpeli oli rakennettu kylän ulkopuolelle. Se seisoi vähän syrjässä, omillaan, ja suurin osa ihmisistä käveli vain ohi kiinnittämättä siihen sen enempää huomioita. Minusta se oli kaunis ja kodikas. Sen varjossa oli rauhallista istua, katsella merelle ja tuumailla elämää. Oikeastaan istuskelin tuossa paljon mielummin kuin että olisin vaeltanut turistiruuhkissa Parthenonille. Saan ehkä tällä vertauskuvalla paremmin kiinni myös siitä, mitä valmentajaystäväni "temppelillä" tarkoitti. Eihän sen tarvitse mitään kovin loisteliasta ja vaikuttavaa olla. Kodikaskin riittää.
Viime aikoina on ollut kovasti muotia kehittää itseään muokkaamalla omia ajatuksia positiivisemmiksi ja kannustavammiksi. Opiskelen sitä itsekin, mutta aina se ei onnistu. Toisaalta pitäisi asettaa tavoitteita ja pyrkiä koko ajan eteenpäin. Pitäisi pyrkiä parhaimpaansa, muttei silti saisi vaatia itseltään liikaa. Itsemyötätuntokin on muotia. Mihin siis kannattaisi panostaa ja mihin ei? Missä menee olennaisen ja epäolennaisen raja?
Olennainen löytyy lopulta aina omista arvoista: siitä, mikä itselle on tärkeää. Siksi esimerkiksi minusta tuo pikkuinen rujo pömpeli Kreikan maaseudulla on kauniimpi kuin Parthenon. Se on sellainen, mistä minä pidän. Ulkoisen motivaation turvin jaksamme tutkitusti noin kaksi viikkoa, mutta vähitellen tarvitsemme siihen rinnalle myös omaa sisäistä motivaatiotamme, jotta toiminnasta tulisi pysyvää.
"Temppelikuvassani" on jotakin todella rauhoittavaa. Se on se olemisen tunne. Pysähtymisen tunne. Luottamus siihen, että kaikki olennainen on nyt tässä ja tämä riittää. Sisäinen rauha. Tuohon rauhaan palasin itseasiassa taas tällä viikolla ryntäiltyäni ensin sinne ja tänne. Mahdollisuuksia on monia. Valintoja pitää tehdä. Sen sijaan, että vimmaisesti pyrkisimme jotakin kohti tai jostakin pois, välillä kannattaa nähdä myös sen arvo, mikä on oikeasti ihan ok.
Näillä mietteillä tänään.
