Perinteinen motivaation tarkastelutapa perustuu olettamukseen, että se, mitä ihminen yrittää ja miten kovasti hän yrittää, perustuu tarpeisiin. Erityisesti tarvehierarkian alemmalla tasolla näin onkin: kun on nälkä, pitää syödä, kun on kylmä, pitää kehoa lämmittää liikkumalla, pukemalla lisää vaatetta tai hakeutumalla sisätiloihin lämmittelemään ja niin edelleen. Silloin, kun perustarpeissa on vajausta, emme ole kovin innokkaita tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia ja asettamaan tavoitteita: selviytyminen riittää. Myös pitkäkestoinen univaje menee tähän kategoriaan.
Kun perustarpeemme ovat kuta kuinkin kunnossa, toimintaamme alkavat ohjata myös tietoiset valinnat ja halu edetä tiettyyn suuntaan. Joskus toimintaamme ohjaavat toisten odotukset ja arvostukset, joskus omamme. Lopputulos on kuitenkin sama. Pyrimme jotakin kohti tai jostakin pois.
Tutkimusten mukaan ihmiset, jotka tekevät tietoisen päätöksen tietyn suunnitelman toteuttamisesta tietyllä hetkellä tai ajanjaksolla, myös toteuttavat toimeenpanoaikomuksensa todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka vain suunnittelevat tai haaveilevat tekevänsä niin sitten joskus. Kun siis asetamme tavoitteen ja aikarajan, väljemmänkin, emme jätä asiaa enää roikkumaan vaan lähdemme tietoisesti suuntaamaan toimintaamme tavoitetta kohti. Kyse voi olla ihan pienistäkin askeleista, jotka joka tapauksessa kulkevat oikeaan suuntaan. Huomiomme myös hakeutuu herkemmin asioihin, jotka tukevat päämääräämme ja saamme näin uusia mahdollisuuksia. Aikomuksen voima on suuri.
Joillekin tavoitteellisuus ja eteneminen määrätietoisesti kohti valittua päämäärää on luontaista. Jotkut taas mielummin kelluvat vapaammin virran mukana. Älä anna silti pelkän ulkokuoren hämätä. Saatamme silti olla varsin määrätietoisia mekin. Haluamme ehkä tarkastella asioita laajemmalla perspektiivillä, mutta tosiasiassa emme hetkeksikään unohda, mihin olemme matkalla. Jos taas tunnistat itsessäsi täydellistä päämäärättömyyttä ja passiivisuutta elämän valintatilanteissa, on hyvä hetki miettiä. Saatat menettää arvokkaita mahdollisuuksia, koska et huomaa niitä tai et osaa tarttua toimeen. Takaisinpäin pääsee yleensä aina, mutta menetettyä mahdollisuutta ei välttämättä tule enää uudestaan.
Lainaan vanhaa oppikirjaani "Johdatus sosiaalipsykologiaan" (Helkama, Myllyniemi, Liebkind, s. 156):
"Tavoitteen asettamisessa on erilaisia prosesseja. Odotusarvomalleissa otaksutaan yleensä, että yksilö pyrkii parhaaseen mahdolliseen päätökseen (optimoimaan tuloksensa). Toinen toimintamalli on tyytymisstrategia, jossa vaihtoehtojen punninta lopetetaan, kun riittävän hyvä on tullut vastaan."
Nykyisessä suorituskeskeisessa maailmassa "riittävän hyvä" nousee usein esille positiivisena asiana. Kirjan kirjoittamisen aikaan tuloksen optimointi oli varmasti ihannetilanne, johon edelleenkin esimerkiksi huippu-urheilijat pyrkivät. Muutama vuosi sitten trendinä oli, että tavallisten kuntoliikkujienkin piti optimoida harjoittelunsa ja ylittää omat ja mielellään naapurinkin suoritukset. Ei siis riittänyt, että kävi kuntosalilla. Piti harrastaa fitnessiä. Ei riittänyt, että kävi juoksulenkillä. Piti juosta maraton tai mieluiten ultramatka. Sitten todettiin, että yhteiskunta voikin pahimmassa tapauksessa palaa loppuun. Supersuorittajuus kaikilla elämänalueilla ei ehkä ollutkaan kovin hyvä tavoite ja "riittävän hyvää" alettiin taas arvostaa.
Kaikki lähtee lopulta siitä, mitä sinä pidät arvokkaana ja mihin sinulla on halua ja mahdollisuuksia tähdätä. Tavoitteen asettaminen ei välttämättä tarkoita, että sen pitäisi olla jotain suuren suurta. Se voi olla päätös käydä kaksi kertaa viikossa kävelylenkillä. Jossakin vaiheessa saatat ehkä haluta ottaa muutaman juoksuaskeleen. Tai mietit, että lihaskuntoharjoittelu täydentäisi hyvin treeniäsi. Siitä sitten vaan. Aikomuksen voima on suuri.
