Aina ei mene niinkuin Strömsössä. Kun on elänyt melkein puoli vuosisataa, tähän on alkanut jo tottua. Nuorempana epäonnistumisia oli vaikeampi hyväksyä, koska ne tuntuivat jotenkin niin lopullisilta. Eivät ne ole lopullisia. Yksi askel eteen ja kaksi taakse on aikalailla sellaista perussettiä, jonka kanssa oppii kyllä elämään. Cha cha cha.
Minun rakkauteni juoksuun on ollut myötä- ja vastamäkeä. Ensimmäinen rasitusvammani tuli siksi, että juoksin liikaa ja tein juoksua tukevaa lihaskuntoharjoittelua liian vähän. Sellaista se on se rakkaus! Katse porautuu intensiivisesti vain siihen, mitä rakastaa ja muu maailma ympäriltä katoaa. Liikunnassa yksipuolisuus ei kuitenkaan ole hyvästä. Lajityypillistä harjoittelua tarvitaan, mutta järkevästi.
Toinen rasitusvammani juontaa juurensa varhaislapsuuteen. Emme pysty aina vaikuttamaan kaikkeen, mitä meille tapahtuu, mutta voimme silti tehdä parhaamme sillä, mitä on. Nivelrikko kuntoutettiin ja jatkan tukilihasten vahvistamista edelleen. Pystyn juoksemaan, mutten tavoittele enää pitkiä matkoja vaan juoksemisen iloa. Sekin on jo paljon! Paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.
Alkuvuodesta ilo oli kuitenkin taas kaukana, kun minulla todettiin raskaan liikunnan ja sykkeen nousun yhteydessä ilmenevä ponnistuspäänsärky. Jouduin taas juoksukieltoon. Olisi tehnyt mieli heittää jälleen kerran hanskat tiskiin, mutta hyödyttääkö se? Harvemmin. Kuntoutin itseäni kevyemmällä liikunnalla ja etsin vaihtoehtoja. Kuntosalin crosstrainerilla pystyy hyvin tekemään peruskestävyysharjoittelua. Kuntoportaissa hengästyy voimakkaasti, mutta syke ei nouse yhtä korkealle kuin juoksussa. Sauvoilla pystyy nostamaan kävelylenkin tehoa. Aina pystyy tekemään jotakin. Ja paljonkin. Sillä mennään, mitä on.
Kesällä pääsinkin sitten taas vähitellen juoksuharjoitteluun. Alku oli tahmeaa kuten yleensä, mutta vähitellen juoksu alkoi kulkea. Olen tehnyt tämän aloituksen jo useampaan kertaan. Tiedän, mitä se on. Eikä tuloksilla niin väliä, kunhan pystyy juoksemaan. Rakkaus lajiin kantaa. Jos siis pystyy sytyttämään aidon liikuntakipinän, siitä saa ihan valtavasti voimaa myös vastoinkäymisissä. Periksi ei annata, vaikka välillä pysähdellään, ryömitään ja peruutellaan. Repsahduksia ei ole. On vain pieniä epäuskon ja epätoivon hetkiä, joista lähdetään taas liikkeelle. Eteenpäin.
Loppuvuoden tavoitteeni oli juosta tietty yhtämittainen matka, joka oli rajoitteet huomioonottaen realistinen, mutta silti sopivan haastava. Marraskuun lopulla onnistuin. Tuntui tosi kivalta. Takapakit opettavat iloitsemaan pienemmistäkin saavutuksista. Siksi välitavoitteita on hyvä olla.
Jos tähtää suoraan puolimaratonille, 5 km tai 10 km etapit eivät tunnu enää kovin merkityksellisiltä. Mitä sitten, jos loukkaantuminen tuleekin 18 km:n kohdalla - onko se epäonnistuminen? Ei tietenkään. Töitä on tehty ihan hurjasti jo sitäkin varten. Päämäärän lisäksi on hyvä oppia nauttimaan myös matkasta.
Mitä sitten loppuvuodesta tapahtui? Flunssa iski pahasti keuhkoihin ja siinäpä sitä sitten taas oltiin. Astmaattinen yskä on kestänyt jo kaksi viikkoa ja pakkasilma ottaa pahasti henkeen. Juokseminen on taas tauolla. Kuntosalillekaan ei yskän vuoksi kehtaa mennä. Maltti on valttia. Mutta kaiken kokemani perusteella voin kuitenkin sanoa, että täältä tullaan vielä.
Yksi askel eteen ja kaksi taakse. Vai onko se sitenkään aina niin?
Sain tänään suoritettua loppuun Trainer4Youn Personal trainingin perusteet -kurssin, joka on liikunta-alan opintojen ensimmäinen tärkeä välietappi. Se on se 5 km:n etappi, josta on syytä iloita ihan yhtä paljon kuin mahdollisista edessäpäin häämöttävistä isommistakin etapeista, välitavoitteista ja tavoitteista. Aiemmin tänä vuonna opiskelin myös psyykkistä ravintovalmennusta ja palautumisvalmennusta, joten kaiken kaikkiaan vuosi 2023 on ollut taas kerran hyvä ja opettavainen vuosi.
Kiitän lämpimästi blogini seuraajia tästä yhteisestä vuodesta.
Onnekasta, sinnikästä ja liikunnallista uutta vuotta 2024!
