Tunnesyömisessä ei syödä siksi, että on nälkä tai siksi, että tarvitsemme fyysistä energiaa. Tunnesyömisessä syömme yksinkertaisesti tunteisiin. Tunne sinänsä voi olla niin iloa kuin suruakin. Esimerkiksi perhetapahtumiin liittyy yleensä tavalla tai toisella ruoka. Juhlistamme ilojamme ja surujamme tarjoamalla ruokaa läheisille ja tunnemme samalla yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Myös kotioloissa välittämistä osoitetaan usein ruoalla. Kukapa ei ilahtuisi, kun perheenjäsen on tehnyt lempiruokaasi, leiponut pullaa tai valmistanut huomiset eväsleivät jääkaappiin? Nämä ovat esimerkkejä positiivisesta tunnesyömisestä.
Joskus palkitsemme itseämme ruoalla. Raskaan työpäivän jälkeen voi tuntua ansaitulta istahtaa sohvalle karkkipussin kanssa tai lenkille lähdön motiivina voi olla, että sen jälkeen saa hyvällä omallatunnolla syödä mitä huvittaa. Ovatko nämä positiivista vai negatiivista tunnesyömistä? Riippuu tilanteesta. Jos hyvästä ruoasta nauttii, se voi olla ihan hyvä palkinto aina silloin tällöin. Jos sitä käyttää jatkuvasti, voi taas olla syytä miettiä, onko itse syömisestä sittenkin tullut ainut syy tehdä asioita? Jos esimerkiksi liikunnasta palkintona on aina ruoka, mikä lopulta on liikunnan merkitys? Voisiko liikunnasta oppia pitämään niin, ettei ajattelisi sitä pelkkänä kaloreiden kuluttajana vaan itselle mieluisana harrastuksena, joka jo itsessään on palkinto? Jos tämä tuntuu vieraalta ajatukselta, voi hyvin olla, ettet ole vielä löytänyt omaa liikuntalajiasi. Entäpä jos kokeilisit jotakin uutta? Jotakin hauskempaa? Itselle mieluisasta tekemisestä emme tarvitse palkintoa. Tekeminen itsessään on palkinto.
Joskus syömme yksinkertaisesti siksi, että se on tuttu ja turvallinen tapa tukahduttaa negatiivisia tunteita ja ajatuksia. Syömme, koska olemme yksinäisiä ja surullisia. Syömme, koska toivomme sen lievittävän ahdistusta. Syömme, koska meitä kiukuttaa emmekä osaa oikein käsitellä vaikeita tunteita. Nämä ovat esimerkkejä negatiivisesta tunnesyömisestä.
Syöminen on hyvä renki, mutta huono isäntä. Meidän tulisi aina tietoisesti hallita syömistämme eikä antaa sen hallita meitä. Tunnesyömisessä tämä asetelma helposti unohtuu. Ihminen kokee tutkitusti eniten mielihyvää syödessään makeaa, suolaista ja rasvaista ruokaa, ei siis välttämättä sitä kaikkein terveellisintä ruokaa. Kun syömme tunteisiin, etsimme ruoasta lohtua ja mielihyvää. Emme todennäköisesti tule valinneeksi kaapista vaikkapa porkkanaa, jos suklaalevykin olisi tarjolla. Emmekä tunnetilassamme todennäköisesti nautiskele paria palaa suklaata vaan syömme kunnes tulee huono olo. Tämä on tunnesyömisen ongelma. Annamme sille ohjat, koska emme halua juuri sillä hetkellä ajatella syömistä saatikka mieltä vaivaavia tunteitammekaan.
Jotkut meistä ovat alttiimpia tunnesyömiselle kuin toiset. Kyse on osittain luonne-eroista, mutta myös tunteenkäsittelytaidoista. Ja taitojahan voi aina kehittää! Vaikeiden tunteiden kuten surun, ahdistuksen tai kiukun kohtaaminen ei ole helppoa. Ei tietenkään. Tunteen pitäisi antaa tulla ja olla sen hetken, kun se vaikuttaa. Jotkut tunteet menevät nopeasti ohi, mutta jotkut jäävät pidemmäksi aikaa. Tunnetta pitäisi opetella katsomaan suoraan silmiin ja kuunnella rohkeasti, mitä sillä on kerrottavaa.
Tunteiden kohtaaminen ei silti tarkoita niiden mukaan toimimista. Tunne ja reaktio ovat kaksi eri asiaa. Lapsena opittu ohje laskea kymmeneen ennen kiukunpuuskaa on edelleen toimiva. Kymmeneen laskiessa tunne laantuu ja pystymme ottamaan siihen etäisyyttä. Kun tunnetta tarkastelee objektiivisesti etäämmältä, reaktio ei tulekaan enää automaattisesti vaan pystymme valitsemaan sen itse. Tunne sinänsä on edelleen, mutta on eri asia, antaako esimerkiksi kiukun purkautua aggressiona vai hillitseekö itsensä tietoisesti.
Samalla tavalla voimme tunnetaitoja kehittämällä vaikuttaa myös tunnesyömiseen. Tunnemme esimerkiksi viiltävää surua, joka on tärkeää itsemyötätunnolla lempeästi kohdata. Kysymme itseltämme, mitä kuuluu ja kuuntelemme aidosti vastauksen. Olemme läsnä kuin hyvä ystävä ja tiedostamme senkin, että haluaisimme syödä pakastimesta litran jäätelöä, josko se helpottaisi oloamme. Tunne ja reaktio ovat kaksi eri asiaa. Se, syömmekö jäätelöä tai miten paljon sitä syömme, on meidän itsemme päätettävissä. Tämä on hyvä tiedostaa, koska silloin emme anna tunnesyömiselle valtaa vaan olemme itse ohjaimissa.
Tunnesyöminen voi hetkellisesti helpottaa oloa, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa. Ongelmien tukahduttaminen tekemällä jotakin muuta ei pitkällä tähtäimellä kannata. Jatkuva murehtiminenkaan ei silti välttämättä ole oikea ratkaisu. Olennaista on erottaa ne asiat, joihin voi itse vaikuttaa, niistä asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Ihminen voimaantuu, kun alkaa ponnistella omien vaikutusmahdollisuuksiensa mukaisten asioiden eteen ja huomaa tilanteen kehittyvän. Niihin asioihin, joihin emme voi vaikuttaa, meidän pitää yksinkertaisesti sopeutua, mutta useimmiten nekin lopulta muuttuvat, tavalla tai toisella. Tukahduttaminen ei vie eteenpäin, tekeminen vie. Se, että pystymme toimimaan vaikealla hetkellä, on myös tunnetaito. Siihen tarvitaan ripaus itseluottamusta ja päättäväisyyttä ja molempia niistä voi kehittää.
Onko sinulla taipumusta syödä tunteisiin? Jos on, kannattaa miettiä hetki sitäkin, minkälaisten tunteiden kohdalla huomaat tarvetta turvautua tunnesyömiseen? Kun vastaat tähän, tulet samalla vastanneeksi myös kysymykseen, minkälaiset tunteet ovat sinulle vaikeimpia kohdata. Entäpä jos kokeilisit seuraavalla kerralla tutustua tällaiseen tunteeseesi tarkemmin? Mitä tapahtuu? Pysähtymällä tunteen äärelle, opit varmasti lisää itsestäsi.
