Oma sisäinen motivaatio muutoksiin lähtee muutostarpeen tiedostamisesta. Meillä on tapana toimia päivästä toiseen samalla tavalla ja jos emme edes tiedosta, että jotain olisi tarpeellista muuttaa, emme sitä tietenkään tee. Syöminen on yksi näistä asioista, joita teemme automaattisesti. Siihen ei tule kiinnitettyä huomiota, koska kaikkihan nyt osaavat syödä. Vai osaavatko? Riipuu ihan siitä, minkälaisiksi syöjiksi me olemme elämän varrella oppineet. Joko tietoisesti tai tiedostamatta. Osa osaa hyvinvointia tukevan syömisen taidon jo ihan luonnostaan, koska se on opittu lapsena. Mutta muunkinlaista syömistä on.
Joissain tapauksissa syöminen saattaa saada vähän liiankin ison roolin, jopa niin, että se alkaa hallita elämää. Esimerkiksi ortoreksiassa terveellisestä syömisestä tulee pakkomielle ja jokaisesta lipsahduksesta pois totutusta ruokavaliosta ahdistus. Toisessa ääripäässä on totuttu syömään ihan mitä sattuu ja milloin sattuu. Joskus omaa syömistä on hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään. Ehjää ja toimivaa ei ole syytä korjata, mutta jos parannettavaa on, siihen voikin sitten tietoisesti työstäen käydä kiinni kuin herkulliseen hedelmäsalaattiin.
Pelkkä ulkoinen motivaatio ei useinkaan riitä pysyvien muutosten aikaansaamiseksi, mutta se on hyvä alku. Jos esimerkiksi lääkäri kehoittaa lisäämään ruokavalioon kasviksia ja pehmeitä rasvoja kuten kasviöljyjä, pähkinöitä ja siemeniä sekä vähentämään kovien rasvojen määrää kuten punaista lihaa kohonneen LDL-kolesterolin alentamiseksi niin kyllä! Niin kannattaa tehdä. Mutta ihan kaikkiin median tarjoilemiin ihmedieetteihin ja trendiruokavalioihin ei ole syytä lähteä. Onko tästä minulle oikeasti hyötyä? Onko se minun arvojeni mukaista? Jos jokin on arvojesi mukaista ja hyödyllistä, on sisäistä motivaatiota helpompi rakentaa.
Minulla on ruokaan ja syömiseen liittyen muutama erinomainen tavoite. Ensinnäkin opiskelen samaan aikaan sekä terveellisen ruokavalion perusteita että luonnollista ja rentoa ruokasuhdetta, niin kutsuttua intuitiivista syömistä, joka perustuu elimistön energiantarpeeseen eli nälän ja kylläisyyden tunteen tunnistamiseen. Perustana on säännöllinen ja riittävän tiheä (3-4 tuntia) ateriarytmi, koska iman säännöllisyyttä nälkä- ja kylläisyysviestien tunnistaminen on vaikeaa.
Mitä sitten eilen tapahtui? Herkullisen loppuruoan jättäminen lautaselle tapahtui. Kylläisyyden tunne tulee hiukan viiveellä, joten ruoan ihastelu, rento jutustelu ruokapöydässä ja hitaampi syömisrytmi jokaista suupalaa maistellen antavat sille aikaa. Hyvä suositus olisi, että vatsa syötäisiin 80 prosenttisesti täyteen. Ei siis aivan täyteen eikä ähkyyn asti vaan siihen tilaan, missä on hyvä ja kylläinen olo. Onnistuuko?
Periaatteessa kuulostaa helpolta, mutta mikä sitten nakertaa kykyämme syödä itsemme kylläiseksi ja lopettaa syöminen siihen? Itseasiassa aika monikin asia.
Olen itse sitä sukupolvea, jota opetettiin syömään lautanen tyhjäksi. Aina. Koulussa oli jossain vaiheessa jopa ruokalavahti, joka valvoi, ettei ruokaa jätetä. Jos jäit kiinni, jouduit itse ruokalavahdiksi etkä päässyt muiden mukana välitunnille. Harsh! Keksimme kyllä jos jonkinlaisia keinoja päästä eroon epämieluisasta ruoasta, mutta ei siitä sen enempää. Perusajatuksena kuitenkin oli, että ruoan jättäminen on väärin. Edelleenkin tunnen siitä syyllisyyttä, vaikkei pitäisi.
Sitten on ruoan herkullisuus. Epämieluisaa ruokaa on helpompi jättää, mutta maukkaan ruoan jättäminen on vaikeaa. Aikuisena pystyy onneksi itse vaikuttamaan annoskokoon, mikä onkin hyvän ruokavalion perusta. Nykytutkimuksen mukaan emme liho niinkään jonkun yksittäisen ruoka-aineen vaikutuksesta vaan sen määrästä. Jotkut ruoka-aineet ovat energiatiheämpiä kuin toiset eli jossain on enemmän energiaa suhteessa elimistömme tarvitsemiin tärkeisiin suojaravinteisiin. Verrataan esimerkiksi rasvaista pihviä ruokaisaan salaattiin. Tässäkään yhtälössä pihvi ei ole automaattisesti se "paha tyyppi": ratkaisevaa on energiamäärä suhteessa kulutukseen. Kasvispainotteinen ruokavalio on monien suositusten mukainen, mutta esimerkiksi kehonrakentajalle salaatin proteiinimäärä jää helposti liian vähäiseksi. Huomionarvoista on sekin, että jo elimistön perusaineenvaihdunta käyttää energiaa. Energiaa siis tarvitsemme, fyysisen aktiivisuuden määrästä riippumatta.
En ota tässä kantaa siihen, mikä määrä energiaa on sopiva. Energiantarpeemme on yksilöllistä ja vaihtelee samallakin henkilöllä päivittäin. Kirjoitan tässä kylläisyyden tunteesta, joka on luonnollinen riittävän energiansaannin mittari. Taitoa on lopettaa ruokailu siinä vaiheessa, kun kylläisyys ilmoittelee itsestään.
Pitääkö sitten aina jättää ruokaa lautaselle tai kieltäytyä jälkiruoasta esimerkiksi ravintolassa? Ei tietenkään. Sopivan annoskoon ottaminen on hyvä taito. Jälkiruokaherkun ottaminen taas on valinta, jonka voimme aivan hyvin tehdä silloin tällöin siksi, että sillä on myös muita arvokkaita psykologiseen mielihyvään ja sosiaaliseen yhdessäoloon liittyviä vaikutuksia. Yksittäinen herkuttelu tai ähkyyn syöminen ei kaada venettä silloin, kun ruokavalion perusta on kunnossa. Kokonaisuus ratkaisee. Sekin on hyvä muistaa, sillä hyvinvointia tukeva syöminen saa olla aidosti rentoa ja mutkatonta. Ruoka on lopulta iloinen asia.
Jatkan tutkimusmatkaani ruoan ja syömisen taidon mielenkiintoisessa maailmassa. Kirjoittelen kuulumisiani tässä blogin osiossa Ruoka. Tervetuloa tutkimusmatkalle mukaan!
